"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?" kysyi rouva Carey.
"Enkä!" oli mahtava vastaus. "Donny Harmonin äiti on paljoa korkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi niin kaukana!" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.
Julia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana, vaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta hän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan uskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti tätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta, vaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen luonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin valoisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä katseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen ulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja tämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan nähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi, jos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa ja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia ainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty vesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.
"Oh, Kathleen!" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä. "Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin äiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun se kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona. Sitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos. Toiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee kuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt mokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä kerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti paikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan."
"Eihän äiti oikeastaan toru", vastusteli Kathleen.
"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä. Huomasitko kuinka Juliaa harmitti, kun äiti sanoi, ettei meidän pitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi."
"Ei hän kauan ollut harmissaan", huomautti Kathleen.
"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred Bascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän kaipaa isän ohjausta."
"Kaikki me kaipaamme isää", huokasi Kitty kyynelsilmin, "mutta miten onkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että hän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!"