Arvoisa Herra Hamilton!
Minä olen Nancy, vanhin Careyn lapsista, jotka asuvat talossanne. Kun isä oli elossa, niin hän vei meidät ajoretkelle, ja me pysähdyimme aamiaista syömään teidän ison vaahteranne juurelle ja rakastuimme tyhjään taloonne. Isä (hän oli meriväen kapteeni eikä koskaan ole maailmassa ollut toista hänen vertaistaan!) — Isä nojautui veräjän yli ja sanoi, että jos hän olisi rikas, niin hän ajaisi hevosen talliin ja ostaisi talon jo samana päivänä; ja äiti sanoi että se olisi kaunis paikka kasvattaa lapsia. Me lapset olimme luikerrelleet aidan alitse ja kiipesimme sillä välin omenapuihin ja me olisimme halunneet jo heti paikalla jäädä sinne kasvatettaviksi. Kun ajattelemme menneisyyttä, niin tämä päivä oli meistä kaikista onnellisin muistomme. Äiti nauraa, kun puhumme menneisyydestä, sillä en ole vielä kuuttatoista täyttänyt, mutta luulen, vaikka emme silloin sitä tietäneet, että Jumala tiesi isän kuolevan ja että myöhemmin tulisimme asumaan juuri tällä paikalla. Isä kysyi meiltä mitä voisimme tehdä paikan hyväksi, joka oli ollut meille niin vieraanvarainen, ja minulle muistui mieleen laatikollinen taimia, jotka olimme ostaneet tien varrella olevasta kukkakaupasta Charlestownin kukkapenkkejä varten. "Istutetaan jotain!" minä sanoin ja isä arveli että se oli hyvä tuuma, ja hän otti pienen tulipunaisen köynnösruusutaimen laatikosta. Kaikki autoimme kaivamaan sitä maahan, kuka veitsellä, kuka lusikalla, ja sitten minä istutin ruusun ja isä otti hatun päästään ja sanoi: "Kolmenkertainen eläköön-huuto Keltaiselle talolle!" ja äiti lisäsi: "Jumala siunatkoon sitä ja lapsia, jotka tulevat siellä asumaan!" — Jotain omituista tässä tosiaankin on, eikö teistäkin?
Sitten kun isä kuoli viime vuonna, täytyi meidän löytää halpa ja hiljainen paikka missä elää, ja minä muistin Keltaisen talon Beulahissa ja puhuin äidille tuumastani. Hän ei sano "Joutavia!" kuten monet äidit, mutta jos hänelle esitetään jokin järkevä tuuma, hän harkitsee sitä. Niin hän lähetti Gilbertin katsomaan, oliko talo vielä vapaa, ja kun kuulimme että se oli, niin vuokrasimme sen. Vuokra on kuusikymmentä dollaria vuodessa kuten Bill Harmon varmaankin on kertonut lähettäessään teille äidin shekin ensimmäiseltä vuosineljännekseltä. Meistä se on hyvin kohtuullinen vuokra emmekä ihmettele ett'ette tahdo kustantaa meille mitään korjauksia ja lisäyksiä, kun teidän pitää vielä maksaa verot ja palovakuutuskin. Toivon että vuokrastamme riittää vielä hiukan omiin tarpeisiinnekin, sillä meistä ei olisi hauskaa olla kiitollisuuden velassa. Jos meillä olisi miljoona, niin kuluttaisimme sen kaiken Keltaiseen taloon, sillä me rakastamme sitä kuten ihmistä voi rakastaa. Ei sillä hyvä, että haluamme sitä maalata ja paperoida, haluaisimme myöskin taputella ja likistää sitä. Kun ette voi itse asua siellä, ette edes kesäisin, niin olette kai hyvillänne kun tiedätte meidän rakastavan sitä niin paljon ja pitävän siitä hyvää huolta. Mikä meitä hyvin huolettaa on pelko, että otatte sen pois meiltä tahi myytte sen jollekin toiselle, ennenkuin Gilbert ja minä olemme ansainneet tarpeeksi rahaa ostaaksemme sen. Ann-serkku ensiksi sen keksi, mutta kaikki sanovat, että se on hyvin luultavaa ja luonnollista. Ann-serkku on ollut suurenmoisen antelias, sillä hän on lahjoittanut meille niin paljon rahaa, että voimme johtaa veden kaivosta keittiöön ja hankkia kellariin suuren lämmitysuunin. Me hakkauttaisimme kaksi ilmareikää oven taakse ruokasalin ja salin lattiaan sekä kaksi pientä, pyöreätä reikää kattoihin, että lämmin pääsisi niihin ja yläkerran makuuhuoneisiin, jos suostutte siihen. (Äiti sanoo, että Ann-serkku on hyvä ja antelias ihminen. Se on totta, ja meistä on hyvin ikävää, ettemme voi oikein rakastaa häntä, hän kun on aina niin vikoja löytäväinen; mutta varmaankin te amerikkalaisena konsulina, matkustaessanne maita mantereita, olette nähneet jonkun samantapaisen ihmisen.)
Herra Harmon aikoo kirjoittaa teille, mutta arvelin, ettei hän tiedä niin paljon meistä kuin minä. Meillä on isän eläke; se on kolmesataa kuusikymmentä dollaria vuodessa ja sata dollaria vuodessa Charlestownin talosta, mutta sitä kestää vain neljä vuotta; ja kaksisataa dollaria vuodessa korkoja isän henkivakuutuksesta. Se tekee kuusisataakuusikymmentä dollaria, mikä on melkoinen summa, (ellei ole tottunut kolmentuhannen tuloihin) mutta ei näytä riittävän kuuden hengen perheelle. Onhan meillä vielä henkivakuutusrahatkin, mutta äiti sanoo, että siihen kosketaan vain silloin, jos sattuu jokin hyvin pakottava hätä. Katsokaa, meitä lapsia on neljä, ja äidin kanssa on meitä viisi ja lisäksi on Julia, siis kuusi. Hän on Allan-sedän ainoa lapsi. Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat. Köyhiä emme ole ensinkään juuri tällä hetkellä, sillä olemme vaihtaneet flyygelin vanhanaikaiseen pianoon ja syömme paraikaa sitä, mitä siitä maksettiin väliä. Me laskemme aina leikkiä siitä ja milloin meillä vain on jotain hyvää illalliseksi, sanoo Kathleen: "Tässä menee yksi flyygelin jalka!" ja Gilbert sanoo: "Emmekö saa sunnuntaina illalliseksi yhtä oktaavia, äiti?" Lähetän teille pienen valokuvan, joka on otettu perheemme istuessa koolla piazzalla (me nimitämme sitä piazzaksi ja toivottavasti ette pane sitä pahaksi). Minä olen pisin tyttö, se, jolla on pitkät kiharat. Julia istuu edessä päärmäten. Hän sanoi, että näyttäisimme kaikki niin joutilailta, ellei joku tekisi jotain, mutta hän ei todellisuudessa koskaan päärmää; ja Kathleen nojaa äidin olkapäähän. Me olisimme kaikki tahtoneet nojata äidin olkapäähän, mutta Kitty ennätti sinne ensimmäisenä. Pitkä poika on Gilbert. Hän ei voi nyt lähteä korkeakouluun, kuten isän aikomus oli, ja hän on hyvin alakuloinen ja masentunut; mutta äiti sanoo, että hänellä on loistava tilaisuus näyttää mihin isän poika pystyy ilman muuta apua kuin oma kuntonsa ja ahkeruutensa. Olkaa hyvä ja katselkaa tarkasti tuolissa istuvaa rouvaa, sillä hän on meidän äitimme. Se on vain silmänräpäyskuva, mutta voitte kuitenkin nähdä kuinka kaunis hän on. Hänen tukkansa on hyvin pitkä ja luonnostansa aaltoileva. Pieni poika on Peter. Hän on meistä kaikkein kaunein ja kultaisin. Toisessa kuvassa minä olen sitomassa sitä tulipunaista köynnösruusua. Ajattelin, että te ehkä mielellänne näkisitte kuinka ihastuttava ruusu siitä on tullut. Seisoin tuolilla sitomassa pitkiä oksia ja kiinnittämässä niitä talon seinään, kun muuan herrasmies, jolla oli matkassaan kamera, ajoi sivu. Hän pysähtyi ja valokuvasi minut ja lähetti meillekin yhden kortin kirjoittaen, että kaikki ihailivat sitä. Minulla sattui olemaan ylläni keltainen musliinipukuni, ja lähetän teille sen kuvan, jonka se vieras herra väritti, sillä ihmiset ihailevat sitä, kun ruusun tulipunainen väri on niin kaunis keltaista taloa vasten. Jos tulette Amerikaan, niin muistakaa Beulahia, olkaa hyvä, sillä jos vain kerrankin näkisitte äidin, ja kuinka uljas hän on, vaikka suree isää, niin ette hennoisi häntä surettaa. Amiraali Southwick, joka on Kiinassa, sanoo meitä Carey-äidin linnunpoikasiksi. Ne ovat vallattomia myrskylintuja ja niiden otaksutaan lentävän merien yli näyttämään tietä kotiin hyville linnuille. Emme ole vielä tehneet mitään erinomaista, mutta kyllä aiomme, kun vain tilaisuutta sattuu. En ole kenellekään kertonut, että aioin kirjoittaa tämän, mutta tahdoin, että tuntisitte meidät hyvin, koska olette isäntämme. Me olisimme niin onnelliset, ellei Ann-serkku aina sanoisi, että tuhlaamme rahaa toisen ihmisen taloon, ja ettei semmoisesta mielettömyydestä tule koskaan hyvää loppua.
Pistän mukaan pienen liuskan seinäpaperia, jonka aiomme panna eteishalliin, toivon että pidätte siitä. Vanha seinäpaperi riippuu repaleina ja muurauksesta on lohjennut kappaleita, mutta herra Popham korjaa kaiken. Äiti sanoo, että hänestä tuntuu, kuin olisi herra Popham seiniä paperoidessaan samassa liisteröinyt niihin naurua ja hyvää tuulta. Kun avaatte pääoven (ja toivomme, että sen teette ja astutte sisään) niin aivan ihastutte nähdessänne keltaisia heinäniittyjä! Entä tuo vene, joka on täynnä heinäntekoon lähtevää väkeä, eivätkö miesten kirkasväriset paidat ja naisten tulipunaiset esiliinat näytä hauskoilta? Ettekö ole ihastunut heinäkuormaa vetävään valkoiseen hevoseen ja iloisiin huviretkeläisiin puun alla. Äiti sanoo, että kahdellakymmenellä sentillä rullalta olemme saaneet ostaa aivan tavattoman paljon iloa ja väriä. Gilbert sanoo, että panemme seinään jäljellä olevat flyygelin jalat, mutta se ei ole totta, sillä me valmistamme itse ruuan ja siistimme keittiön, jotta keittäjän palkka säästyisi, ja voisimme kaunistaa Keltaista taloa. Kiitos, herra Hamilton siitä, että annatte meidän asua täällä. Me olemme hyvin ylpeät puoliympyrän muotoisista portaista ja hyvin ylpeät siitä, että te olette Amerikan konsuli. Rakkaat terveiset lähettää
Nancy Carey.
J.K. Nyt on kesäkuu ja Beulah on niin ihana, että tahtoisi syödä sen sokerin ja kerman kera! Toivomme niin hartaasti, että te ja lapsenne asutte yhtä suloisessa paikassa, jotta ette niin suuresti kaipaisi tätä. Tiedämme, että teillä on viisi lasta, vanhempia kuin me, mutta lähetän hellät terveiset sille, joka sattuu olemaan suunnilleen minun kokoiseni. Äiti tahtoisi varmaan lähettää tervehdyksensä rouva Hamiltonille, mutta hän ei saa koskaan tietää että olen kirjoittanutkaan teille. Se on ensimmäinen liikekirjeeni.