"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään," vastasi Cyril tyynesti, ja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.
Siellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä, vihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään kohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta sydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei saa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan ujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli aina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin lämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään pikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta hymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven murheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien säteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei ollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä virtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven luokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni olematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä paljon kuin antoi.
He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta ulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja minne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo olivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva Carey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän tyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä ja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät auringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden rinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan ja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan silmäystä taakseen.
Hetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien ja ketojen rikkauksia. "Oi, äiti rakas!" huudahti hän laskien käsistään kukkansa ja ottaen hatun päästään. "Olen löytänyt hyvän ystävän, todellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän on aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan ennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme Charlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen ja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on aina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään tunteneet mitään eroa — etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole koskaan — koskaan — kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!"
Oletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia, ohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän iloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt niiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden suonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa? Näin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin ja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin toimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.
XIX.
VANHAA JA UUTTA.
Keltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli rakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän eli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin isoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten ulkonäköön.
Mitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut kuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli aivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei halunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä keinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä tamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan nähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän halusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista. Pääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse oli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna ja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen, mutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana ja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat. Neljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että kukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun ne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen kohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti silotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka vaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita käytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset Hamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua Hamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta kuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel, konsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä piirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan, oli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.
"Elämä on sellaista juoksua nykyaikaan," päivitteli hän, puhkiessaan ja levätessään työnsä lomassa, "eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun poikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä tekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi mennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma! poikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä pyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin ympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat saattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua kirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja viisitoista minuuttia."