"Lain tohtori!" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. "Hah, hah, kylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen puoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu."
"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?" tiedusteli rouva Carey.
"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota hänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei pidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei ollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja peloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa ja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse kirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein selkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä viettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa halusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin häviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko kylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi suostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun vankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän on ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa." Näitä tiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä, valkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä nimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta luultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.
Herra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin paljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord, oppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina eräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan antautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen, kylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa nämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen kalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat olisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain katkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta äidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli uupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen ja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.
On vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin oli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli hentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti kaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti kammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi veljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa vavistuksessa isän vuoksi — sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan kiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja koiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla väreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin heti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen äidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin opettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi hänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.
"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää lahjojaan," rukoili rouva Lord miestänsä. "Hänessä asuu aivan hurja halu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään kiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan suunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä."
"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja," vastasi herra Lord. "Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon käytännöllisempää."
Niin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli onneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä tukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien itse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän ei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään "luonnolliselta" paperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista. "Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril," sanoi hän, "niin kenties se ei päältäpäin näyttäisi niin elottomalta! Voi! Cyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen ulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole ruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia."
"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?" kysyi Cyril huolestuneena. "Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille ja limonaadilaseja, joissa on jäätä, — mikset sinäkin voi koettaa sellaista piirtää?"
"Kai ne ovat helpompia," huokasi Olive, "mutta kuka huolii niitä tehdä, kun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia, jotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä koetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme yhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan jossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä."