"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää työkalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä", vastasi Nancy ärsyttävän tietävännäköisenä.
"Keksiköön", virkkoi Julia, "mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan olisi Amerikkaa keksinyt. — Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?"
"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha syntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä luulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes saisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi laskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi aikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota hänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita leipäputinkiin."
Nancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan. Hänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen huulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa lensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä kuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä suurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie Joy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään turkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta kuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa taustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti perunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa välillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan perunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan tapaan.
"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?"
"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan."
"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?"
"Entisen värisen."
"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?"
"On, sinistä."