"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! — elämän-iän kestävä, loppumaton hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa. Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa. Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen —: 'Älä ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä asiassa me ollaan kuitit!"
"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.
"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!' sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!' Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa laululavalle!"
"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".
"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti, mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan heidät aina mukaani."
Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.
"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.
"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham, lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."
"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham, "ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."
"Niin, näettekös, minä itse — siinä kaikki mitä minulla on heille antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien Nancyä tapaamaan.