XXIV.
KIRJE SAKSASTA.
Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika. Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin, mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.
Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.
"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"
"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey. "Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."
"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin, sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä sirkukseen."
Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"
"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa. "Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on alati kaikesta hyvää uskova."
"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä", uskalsi rouva Carey virkkaa.