"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta", sanoi hän rouva Bangsille. "Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen."
Rouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen aikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän oviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli kävijöitä.
Rouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa, kolkkoa huonetta. "Olivella on kauneudenaistia", ajatteli hän, "ja Olive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka toisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä kompastuskivenä."
Siinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord astui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei ollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään eikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua, sivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän oli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta tällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka pystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa, muun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää varsin kipeästi.
Henry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja ohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen pienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan, vaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.
"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan sattuneet tapaamaan", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen hänelle kätensä.
"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä", vastasi herra Lord, "ja olette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella niin useasti luonanne." He olivat neljän kuukauden aikana asuneet Keltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän isänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän vierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua niistä ja sanoi vain:
"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon ystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut ikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä lapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa."
"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä paikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi. Tällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä henkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät koko joukon toivomisen varaa."
"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat tuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja jospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita, lujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista, niin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan meillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni."