Kiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa, edes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja karpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä Carey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin tyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän tupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit kutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin valmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin pengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä astereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä saattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä tilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden arvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin tullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun valossa.
Oliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli tuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se saapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen kääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin huulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei kotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut kuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla mättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean vasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta Nancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa totellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen poskensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei ollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli vielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä, vartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi näköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen. Mitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin maalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.
"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy", arvosteli Gilbert.
"Eikö Vassu ole ihastuttava?" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä. "Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä siitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?"
"Pidänkö siitä?" huudahti hän, "se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä Bostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä taivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa olevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut minun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni Beulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa."
Nancy oli haltioissaan äitinsä ylistyksestä. "Minä tunsin sen, minä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!" huudahti hän käsiään taputtaen. "Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa hiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri liikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne olisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven nykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin mielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui niiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra Henry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha Carey-äidinkään muodosteltavaksi?"
XXVI.
ELÄINTIETEELLINEN ISÄ.
Sitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien tuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään setripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.
Hän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti pääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva Careyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan käynyt.