"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään, jos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen pannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun näyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme kättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä melkein pyörryin ilosta."
"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt ilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että kartat sitä!" ja Carey-äiti nauroi.
"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin nuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan punaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja ääneni!"
Gilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin Cyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että herra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties luokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika ollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka, vastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen, mutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa tunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin värejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut luokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili siveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko lauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn muotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.
Kathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia. Kathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja ja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän katumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa kohtaan. Julia oli hyvä "pänttääjä" ja herra Thurston kiitti hänen oivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan olemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy, se myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun aikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu jostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen sijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin herra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa puutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen tietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä oli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja muutteli asioita aivan kuin itsestään — koristellen kaikkia tehtäviään mielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan toisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias, hän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään neulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli niin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja kun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen apilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri Nancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria tyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat, kartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen ihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään ajatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen muotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui ehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja viehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.
Kuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja pyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun rukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle luokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy oli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti kättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli ottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti improvisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon —
Oi nuori merimies, valkamas luota juurella kallion katsot ja katsot taikurivanhusta, silmissä ihmetys… Säihkettä seuraa!
Suur' oli mestari, armias taika, kun yli laaksojen aamuina suven, kun yli vuorten ja ihmiskasvoin, kun yli kaiken lauluun kutsuen kimmelsi säihke.
Oi nuori merimies, rantahan riennä, kumppanis kutsu, purtesi työnnä, purjehet nosta! Ennenkuin häipyy se äyrähän taakse, lähteös, joudu, Säihkettä seuraa!
Kathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät pronssinväriset puolikengät ja sukat — uutuus Beulahissa — hänen tukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu koskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan sävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston muotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen johtolauseeksi.