"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. — Rebekan matka oli päättynyt.

"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät silmäni valehtele — mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku Randall nai kerran espanjattaren — nainen oli ollut musiikin ja kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No, en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen sattui olemaan kunniallinen."

REBEKAN OMAISET

Heitä sanottiin Sawyerin tytöiksi silloin, kun he Mirandan ollessa kahdeksantoista, Janen kahdentoista ja Aurelian kahdeksan ikäinen alkoivat ottaa osaa kyläelämään tavalla tahi toisella. Siitä oli jo aikaa kulunut, mutta jos Riverborossa kerta oli totuttu ajattelemaan tai puhumaan jollakin määrätyllä tavalla, ei sittemmin nähty mitään syytä luopua tästä tottumuksesta — ei ainakaan samalla vuosisadalla. Niinpä Riverboro edelleenkin puhui Sawyerin tytöistä, vaikka Miranda ja Jane olivat iältään jo viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä tämän kertomuksemme alkaessa. He olivat kumpikin pysyneet naimattomina; vain Aurelia, nuorin, oli joutunut varsin romanttiseen avioliittoon, omien sanojensa mukaan. Aurelian sisaret puolestaan sanoivat hänen avioliittoaan aivan epäonnistuneeksi yritykseksi. "On elämässä pahempaakin kuin vanhanpiian kohtalo", he sanoivat; on kuitenkin eri asia, ajattelivatko he myös samoin.

Aurelian avioliiton romanttisuus oli pääasiassa siinä, että hänen miehensä herra L.D.M. Randallin sielu oli liehunut kaikkien maamiespuuhien ja kauppatouhujen yläpuolella. Hän oli taiteen palvoja. Hän oli opettanut laulukoulussa, joka oli aikoinaan ollut kyläelämän erikoisuuksia ja joka toimi noin puolentusinan lähimmän yhdyskunnan piirissä. Hän oli soittanut viulua tanssitilaisuuksissa ja sunnuntaisin kirkkojen urkuharmoneja. Hän oli opettanut kömpelöitä nuorukaisia neuvoen heille ristitanssien mutkikkaita vuoroja ja masurkan rytmillisiä askelia, ja kaikissa seurakutsuissa hän oli ollut huomattavana tekijänä. Hänen hiuksensa olivat olleet hiukan pitemmät, hänen kätensä hiukan valkeammat, kenkänsä hitusen verran ohuemmat ja käytöstapansa hienostuneemmat kuin hänen arkisempien toveriensa. Elämässä oli kuitenkin muuan ala, jolla hänen ei onnistunut loistaa — hänen oli työläs hankkia kylliksi rahaa elääkseen.

Aurelian osuus Sawyerien vaatimattomaan perintöön hupeni puuhissaan onnistumattoman Lorenzo de Medicin käsistä milloin mihinkin. Hänellä oli rakastettavana ja runollisena tapana keksiä jokin uusi sijoitus aina milloin heidän yhdyselämänsä siunautui pojan tai tyttären maailmaantulolla. "Nyt pieni syntymäpäivälahja lapsukaisellemme, Aurelia", tapasi hän sanoa; "piskuinen pesämuna tulevaisuuden varalle."

Kun Aurelia suostui Lorenzo de Medici Randallin vaimoksi, niin Miranda ja Jane itse asiassa pesivät kätensä hänen kohtalonsa suhteen. Pian olikin tämä huonon onnen vainoama pari tyhjentänyt kaikki Riverboron sekä lähimmän ympäristön tarjoamat elämisen mahdollisuudet, ja sitten he muuttivat aina loitommalle ja loitommalle samalla kun heidän taloudellinen asemansa yhä huononi. Vihdoin he pysähtyivät Temperanceen, majoittuen sinne lopullisesti ja kehoittaen kohtaloa iskemään raskaimmat iskunsa — mikä kehoitus pian kyllä tulikin kuulluksi. Kotiin jääneet naimattomat sisaret kirjoittivat Aurelialle kahdesti tai kolmesti vuodessa ja lähettivät lapsille vaatimattomia mutta käyttökelpoisia joululahjoja; sen sijaan he kieltäytyivät ehdottomasti auttamasta L.D.M:iä niissä taloudellisissa vaikeuksissa, joita hänen nopeasti lisääntyvän perheensä huoltaminen aiheutti. Randallin viimeinen rahansijoitus — tehty vähän ennen pikku Mirandan syntymää (tytölle annettiin tädin nimi, toivoen siitä hänen osakseen suosion merkkejä, joita ei koskaan saatu nähdä) — oli siinä, että hän osti pienen maatilan, joka sijaitsi parin mailin päässä Temperancesta. Sen hoiti Aurelia itse yksin; mutta se osoittautui kuitenkin kodiksi, jossa onnettomuuksien ahdistama Lorenzo saattoi kuolla päästäkseen kunnialla haudatuksi — velvollisuus, jonka täyttämisen hän monen mielestä oli jättänyt liian myöhään.

Tässä melkeinpä sattuman armoille jääneessä perhekunnassa Rebekka siis oli kasvanut. Perheen jäsenet, muuten, olivat tavallisuuden mukaan erilaisia — pari kolme lasta oli siinä kaunismuotoista, muut tuon ja tämän näköisiä; kolme heistä oli jotakuinkin lahjakasta, kaksi ahkeraa ja kaksi arkipäiväistä ja kyvytöntä. Rebekka tuli isäänsä ja olikin hänen lahjakkain oppilaansa. Hän lauloi alttoa korvakuulolta, tanssi karkeloita, joihin häntä ei ollut opastettu, ja soitteli harmonilla, vaikkei tuntenut nuotteja. Mieltymyksensä kirjoihin hän taas oli perinyt äidiltään, jonka oli työlästä lakaista lattiaa, keittää ruokaa tai ommella niin kauan kun talossa vielä oli lukematon romaani.

Mutta Rebekassa oli muitakin voimia vaikuttamassa, — tuntemattomien esi-isien ominaisuuksia kätkeytyi hänen olemuksensa soluihin. Lorenzo de Medici oli ollut veltto ja ryhditön; Rebekka oli täynnä henkeä ja tulta. Isältä oli puuttunut tarmokkuutta ja rohkeutta; tytär oli urhea jo kaksivuotiaana ja peloton täytettyään viisi. Rouva Randall ja Hanna olivat kokonaan huumorintajua vailla; Rebekka ilmaisi lahjakkuutta siinä suhteessa heti kun hän hän pystyi kävelemään ja puhumaan.

Kuitenkaan hän ei ollut saattanut periä kaikkia vanhempiensa ja kelvollisten esi-isäinsä hyveitä ja samalla säästyä inhimillisten heikkouksien taakalta. Niinpä hänellä ei ollut sisarensa Hannan kärsivällisyyttä eikä veljensä Johnin juurevaa mielenlujuutta. Hänen tahdonvoimansa harhautui joskus itsepäisyydeksi, ja se helppous, millä hän suoriutui useimmista tehtävistä, teki hänet haluttomaksi vaikeampiin tai pitkällisempiin ponnisteluihin. Ja Randallin talossa oli kullakin vapaus tehdä oman halunsa mukaan — mitä tahansa muuta heiltä puuttuikin, niin vapautta toki riitti. Lapset kasvoivat, tekivät työtä, tappelivat, söivät mitä saivat ja nukkuivat missä oli tilaa, rakastaen toinen toistaan sekä vanhempiaan kelpo tavalla, vaikkei tosin millään troopillisella hehkulla.