Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te sanoitte, että kohta ollaan — siellä."
"Tahtoisitko pyörtää takaisin?" kysyi herra Cobb uteliaana.
Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan kääntyisi takaisin — vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja tai jättiläisiä, mutta siellä voi, niinkuin minä Hannalle sanoin, olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"
"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja kuultavaa."
"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen, ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja; ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja, silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä, ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli? Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan samanlaista kurkussanne ja selässänne?"
Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset tirkistelevät meitä!"
Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui hänen virkkaessaan: "Minä unohdin — äiti työnsi minut lähdettäessä sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni, vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat. Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan paikkaa?"
Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.
"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"
"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin pidätte sen mielessänne?"