"Teidän ei pidä olla ystävällinen, herra Aladdin, minä en kestä sitä. Tämä — tämä ei ole minun ilonpäiviäni!" hän sanoi ja pyörähti sisään koulun portista heilauttaen kädellään jäähyväiset.
Adam Ladd meni johtajan huoneeseen, mieli vakavan miettiväisenä. Hän oli tullut Warehamiin ehdottamaan suunnitelmaa, jota hän oli pohtinut useita päiviä. Tämä vuosi oli Warehamin koulujen viideskymmenes toimintavuosi, ja herra Aladdin selitti johtaja Morrisonille haluavansa juhlavuoden kunniaksi lahjoittaa satakunta nidosta koulun kirjastoon sekä antaa lahjapalkintoja äidinkielen kirjoitusharjoituksista, koska hän oli erityisesti kiintynyt tähän aineeseen. Hän toivoi, että molempien yläluokkien pojat ja tytöt kilpailisivat näistä palkinnoista ja että lahja jaettaisiin tasan kahden parhaimman aineenkirjoittajan kesken.
Kun keskustelu johtajan kanssa oli päättynyt, herra Ladd lähti neiti Maxwellin luo ajatellen matkallaan metsän halki: "Lumivalkea-purppuraiseni kaipaa apua, ja koska en voi tarjota sitä hänelle suoraan aiheuttamatta kuiskeita, niin tyttöraukan täytyy se ansaita! Rahani ovat käyttökelvottomia aina juuri silloin, kun haluaisin niitä uhrata."
Hän tuskin ehti tervehtiä emäntäänsä, ennen kuin puhkesi puhumaan: "Neiti Maxwell, ettekö ole huomannut, että ystävämme Rebekka näyttää onnettoman väsyneeltä?"
"Näyttää kylläkin; ja minä olen tässä miettinyt, enkö voisi saada häntä mukaani etelään kesäkuukausiksi. Menen tavallisesti laivalla Old Point Comfortiin ja asustan siellä maalaistapaan jossakin rauhallisessa talossa lähitienoolla. Minusta ei mikään tuntuisi miellyttävämmältä kuin jos saisin Rebekan seurakseni."
"Se juuri olisi tytölle tarpeen", vahvisti Aladdin kaikesta sydämestään. "Mutta miksi te ottaisitte kulut yksin hartioillenne? Sallikaa minun kantaa korteni kekoon. Minä olen suuresti kiintynyt tyttöön, olen ollut jo vuosikaudet."
"Älkää kuvitelko, että te olisitte hänet keksinyt", keskeytti neiti
Maxwell lämpimästi, "sillä minä hänet aluksi löysin."
"Hän oli minun läheinen ystäväni jo aikoja ennen kuin hän tuli Warehamiin", sanoi Adam Ladd nauraen ja kertoi neiti Maxwellille, kuinka Rebekka ja hän ensin olivat kohdanneet toisensa. "Heti alusta lähtien olen koettanut miettiä, miten voisin auttaa hänen kehitystään, mutta en ole keksinyt sopivaa tapaa."
"Onneksi hän pystyy itse hoitamaan kehityksensä", vastasi neiti Maxwell. "Tavallaan hän on riippumaton kaikista ja kaikesta; hän noudattaa sisäistä vaistoaan tietämättä siitä itse. Mutta hänellä on satoja käytännöllisiä tarpeita, joissa raha auttaisi, ja valitettavasti minun kukkaroni on hoikka."
"Käyttäkää minun kukkaroani, olkaa hyvä, sallikaa minun toimia teidän välityksellänne", pyyteli Aladdin. "Vuosi sitten kävin Rebekan tätien luona ja pyysin, että saisin kustantaa tytölle musiikinopetusta. Vakuutin heille, että sellainen on tuiki tavallista, ja selitin, että suostuisin myöhemmin kyllä perimään vuosittain korvauksen kuluistani, jos he sitä välttämättä vaatisivat. Mikään ei auttanut. Vanhempi neiti Sawyer sanoi, ettei ainoakaan hänen sukulaisensa ollut vielä turvautunut 'vaivaisapuun' ja ettei kukaan toivottavasti sitä enää yrittäisikään, kun tähänkin mennessä on muuten selvitty."