"Minun täytyy tunnustaa, että tuollainen taipumaton uusenglantilainen tarmo miellyttää minua", huudahti neiti Maxwell. "Enkä olekaan tähän saakka ollut lainkaan huolissani niistä vaikeuksista, jotka Rebekalla on ollut voitettavanaan. Ulkonainen pakko on tehnyt hänet urheaksi; köyhyys on karaissut hänet pelkäämättömäksi, ja se on opettanut tytön luottamaan itseensä. Nykyisin hän tarvitsee yhtä ja toista, minkä vain nainen voi hankkia nuorelle tytölle, eikä minusta olisi miellyttävää, että te auttaisitte sellaisissa asioissa Rebekkaa. Minä tuntisin loukanneeni hänen omanarvontuntoaan, vaikka hän ei siitä tietäisikään. Mutta voinhan minä olla hänelle avuksi niissä asioissa ja antaa teidän sen sijaan suorittaa hänen matkakulunsa. Siihen voin suostua vähänkään kainostelematta. Silti on varmaankin parasta, että asia jää meidän salaisuudeksemme."
"Te olette todellinen hyvä haltiatar!" huudahti Aladdin puristaen lujasti hänen kättään. "Ehkäpä teille koituisi vähemmän vaivaa, jos ottaisitte mukaanne myös hänen huonetoverinsa, sen erottamattoman — hm, punavalkoisen?"
"Ei, kiitoksia; mieluummin pidän Rebekan yksin", sanoi neiti Maxwell.
"Sen käsitän", sanoi Adam Ladd hajamielisesti. "Tarkoitan tietysti, että yhdestä lapsesta on aina vastusta vähemmän kuin kahdesta. Siinä hän nyt onkin."
Rebekka näkyi ikkunasta. Hän kulki hiljaisella kadulla erään kuusitoistavuotiaan pojan seurassa. He olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun, ja sitten he nähtävästi lukivat jotakin yhdessä ääneen, sillä tytön musta ja pojan kiharainen ruskea pää taipuivat rinnan paperiarkin ylle, jota he pitelivät yhteisesti käsissään. Rebekka katsahti vähän vähä toveriinsa ja hänen silmänsä säteilivät älyä ja ymmärtämystä.
"Neiti Maxwell", sanoi Aladdin, "minä kyllä kuulun koulun johtokuntaan, mutta silti minun on sanottava, että en voi hyväksyä yhteiskouluaatetta!"
"Olen minäkin tuntenut hetkittäin epäilyksiä", vastasi neiti Maxwell, "mutta järjestelmän huonot mahdollisuudet ovat melkein olemattomat, silloin kun on kysymys — lapsista. Tuo näky, jonka todistajana juuri olitte, oli muuten hyvin vaikuttava. Cambridgessä tuijotettiin usein, kun nähtiin Longfellow'n ja Lowellin kulkevan käsi kädessä. Yhtä kiinteästi seurataan Warehamin pienessä koulumaailmassa Luotsin pää- ja aputoimittajaa, kun he vaeltavan näin rinnakkain."
ILON RUUSUT
Päivää ennen etelään lähtöään Rebekka oli koulun kirjastossa Emma Janen ja Hulda Meserven seurassa etsimässä hakuteoksista tietoja tulevista kesänviettopaikoistaan. He kulkivat poistuessaan niiden lukittujen kaappien ohi, joissa säilytettiin kaunokirjallisuutta; sitä lainattiin vain opettajille ja kaupunkilaisille, mutta ei koulun oppilaille.
Tytöt katselivat kaivaten lasiovien taakse ja tavailivat jonkinlaista nautintoa tuntien kirjojen nimiä — aivan kuin nälkäiset lapset katselevat vesi suussa sokerileipurien ikkunoissa olevia leivoksia ja torttuja. Rebekan silmiin osui eräs kaapin nurkkauksessa oleva uusi sidos, ja hän luki ihastuneena ääneen sen nimen: "Ilon ruusu'. Kuulkaahan tytöt, eikö se ole mainio nimi! Ilon ruusu'. Se näyttää kauniilta painettuna, ja se myös kuuluu kauniilta. Mitähän sillä tarkoitetaan?"