"Onhan parempi, että hän auttaa rahoillaan omaisiaan kuin hukkaa ne kaikenmoiseen joutavaan", vahvisti rouva Robinson. "Minun mielestäni oli suuri onni, että tyttö sai rahat juuri silloin, kun he tarvitsivat niitä niin kipeästi kuoletukseen. Mutta kaiketi Rebekka muuten on samanlainen kuin toisetkin Randallit; pian saatu, pian syöty — se on heidän tapojaan."
"Toista täytyy sanoa Sawyereista", huomautti rouva Perkins. "Näyttää siltä kuin he eivät nauttisi mistään maailmassa niin suuresti kuin kitsastelemisesta, varsinkin sen jälkeen kun Mirandalla oli hermokohtauksensa."
"En minä jaksa uskoa sitä oikeaksi hermokohtaukseksi; eihän hän silloin olisi voinut toipua jälleen niin virkeäksi kuin hän nyt on. Meidän perheessämme on ollut kolme pahinta hermokohtausta, mitä tämän virran varsilla on sattunut, ja minä kyllä tunnen niiden oireet." — Ja rouva Meserve pudisti tietävästi päätään.
"Miranda on todella nyt jokseenkin terve", myönsi rouva Cobb. "Mutta olettehan huomanneet, ettei hän käy missään ja on äänettömämpi kuin koskaan ennen. Ei edes Rebekan palkinto näyttänyt ilahduttavan häntä vähääkään. Minun Jeremiaani sen sijaan oli ihan kuin sekapäinen; olin aivan kuolla häpeästä, kun hän huusi ja huitoi hatullaan kuvernöörin puristaessa Rebekan kättä. Mutta minä epäilen…" — rouva Cobb alensi ääntään, ja kaikki keskeyttivät syöntinsä — "minä epäilen, että Sawyerin tyttöjen raha-asiat ovat hullusti. He eivät ymmärrä hitustakaan liike-elämää eivätkä ole koskaan ymmärtäneet, ja Miranda on liian itsepäinen ja ylpeä kysyäkseen kenenkään neuvoja."
"Heidän rahansahan ovat enimmäkseen kiinnitetyt valtion arvopapereihin, eikä niissä voi kärsiä tappioita", sanoi rouva Meserve. "Miranda oli kaiketi hirvittävästi pahoillaan, kun Rebekan rahat hupenivat kiinnitykseen eikä koulumaksujen suorittamiseen jäänyt penninpyöryläistä. Ja kuta tarkemmin ajattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että Adam Ladd oli alusta pitäen tarkoittanut palkinnon juuri Rebekalle."
"Siunatkoon, kuinka hulluja sinä nyt puhut, Martha", huudahti rouva Perkins. "Ei kai herra Ladd saattanut etukäteen aavistaa, minkä aineen palkintolautakunta arvioisi parhaaksi! Adam Ladd on nyt joka ikisenä jouluna viiden vuoden aikana antanut Emma Janelle jokseenkin samanlaisen lahjan kuin Rebekallekin, se on totinen tosi."
"Tulee vielä sekin aika, jolloin hän hylkää heistä toisen ja antaa vain toiselle, tai sitten hän unohtaa molemmat ja jakaa lahjoja jollekulle uudelle tytölle", ennusti Delia Weeks, jonka kokemukset perustuivat viisikymmenvuotiseen tyttönä oloon.
"No siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti rouva Meserve. "Vaikka minun nähdäkseni Ladd ei olekaan niitä miehiä, jotka ajattelevat avioliittoa."
"Minä en usko sellaisia miehiä olevankaan, jos vain sattuu se oikea osumaan kohdalle", naurahti rouva Cobb. "Ei voi koskaan tietää, kuka ja milloin saa heidät pauloihinsa. Tunnettehan Jeremiaan itsepäisen hevosen, Busterin. Se ei koskaan tahdo ottaa kuolaimia suuhunsa, jos vain suinkin voi tapella vastaan. No, Rebekka, joka ei tiennyt mitään konin juonitteluista, meni tässä kerran talliin tuodakseen Busterin sieltä ulos. Minä lähdin suoraan jäljissä auttamaan, mutta eikös tyttö seisokin pilttuussa taputtelemassa Busterin turpaa ja juttelemassa sen korvaan. Ja kun hän sitten työntää pienet sormensa sen suuhun, niin hevonenkos aukaisee kitansa niin levälleen kuin aikoisi niellä koko tytön. Mutta eihän — se vain maiskauttelee huuliaan kuolaimien ympärillä. 'Varjelkoon, Rebekka!' sanon minä tytölle, 'Kuinka sinä sait raudat sen suuhun?' Ja tyttö vastaa: 'En tiedä — se näytti haluavan niitä. Ehkäpä se on kyllästynyt seisomaan pilttuussa ja haluaa päästä raikkaaseen ulko-ilmaan'."