Oli kulunut vuosi siitä, kun rouva Robinsonin pöydän ympärillä pohdittiin Adam Laddin palkintoa. Kuukaudet olivat kiitäneet ohitse toinen toisensa jälkeen, ja vihdoin oli edessä Rebekan suuri päivä — se, jota hän oli vuosikausia tottunut ajattelemaan elämänsä ensimmäisenä tärkeänä käännekohtana. Kouluaika oli ohi, valmistauduttiin päättäjäisjuhlaan.
Auringon noustessa Rebekka hiipi hiljaa vuoteestaan ikkunan luo, kohotti kierrekaihtimen ja katseli aamun ruusuista valkeutta. Taivas oli pilvetön, ja aurinkokin näytti tänään toisenlaiselta kuin muulloin — se oli hänen mielestään suurempi, hehkuvampi, majesteettisempi.
Emma Jane liikahti vuoteessaan ja heräsi. Hänkin nousi, tuli ikkunan ääreen ja kyyristyi polvilleen Rebekan viereen.
"Aamu lupaa ihanaa päivää", sanoi hän ja huokasi kiitollisena. "Oletko sinä nukkunut?"
"Enpä paljonkaan. Luokkarunoni sanat ovat soineet korvissani kaiken yötä, ja myös laulujen säestykset. Mutta kaikkein pahimmin minua on vainonnut Maria Stuartin latinalainen rukous: 'Adoro, imploro ut liberes me'. On aivan kuin nuo sanat olisivat poltinraudalla syöpyneet aivoihini."
* * * * *
Se joka ei tunne maaseutukaupunkien elämää, ei voi aavistaakaan, miten tavattoman vakava ja tärkeä merkkijuhla koulun päättäjäispäivä on.
Jo varhaisesta aamusta lähtien oli kaupunkiin virrannut oppilaiden omaisia ja kaukaisempiakin sukulaisia; junat ja ajoneuvot olivat täpö täynnä. Molemmat kaupungissa olevat vuokratallit olivat kukkuroillaan kaikenlaisia ajoneuvoja, ja joka taholla seisoi teiden varjokkailla vierillä pitkiä vaunu- ja ratasrivejä ja hevosia, jotka huiskivat häntäänsä ylellisessä toimettomuudessa.
Koulurakennuksessa vallitsi kiihkeän jännittynyt äänettömyys, oli kuin elämä olisi äkkiä pysähtynyt. Naisopiskelijat istuivat omissa huoneissaan niin huolellisesti pukeutuneina kuin heidän koko tähänastinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua tätä hetkeä varten. He istuivat pää täynnä papiljotteja tai hiukset punottuina moniksi pikku palmikoiksi, joista keyhkeytyisi esiin valtava kiharoiden paljous. Ja huolestuneet äidit seisoivat jälkeläistensä vieressä tarkkaillen, ettei vain hiostava kuumuus pääsisi tuhoamaan kauneusvälineiden aikaansaannoksia. He leyhyttelivät heille viileyttä viuhkoilla ja lehväisillä oksilla sen hetken lähestyessä, jolloin vangit vapautettaisiin näistä kärsimyksistä, joihin he vapaaehtoisesti olivat alistuneet.
Vielä kuukautta aikaisemmin Rebekasta oli tuntunut turhalta toivoakaan uutta pukua päättäjäisjuhlaan. Mutta eräänä päivänä Emma Jane ja hän olivat pistäytyneet Perkinsin ullakolla ja löytäneet sieltä suuren määrän valkoista harsokangasta. Tytöt olivat silloin päättäneet, että se saisi paremman puutteessa kelvata pukukankaaksi. Emma Jane oli alkanut heti suunnitella pukuja, ja hänen mallinsa olivat niin suuritöiset, että Rebekan puku oli ommeltava monella eri taholla, jotta se yleensä ehti valmiiksi juhlaan. Hanna oli ottanut ommellakseen vyötärön, rouva Cobb hihat ja liivin ja Jane täti hameen. Näin tästä halvasta kankaasta oli lukemattomilla neulanpistoilla saatu aikaan molemmille tytöille somat puvut, joita katsellessa ei lainkaan kaivannut silkkiä tai kalliita pitsejä.