Tytöt odottivat määrähetkeä kahden kesken, ja Emma Janen mielentila oli varsin kyynelinen. Hän ajatteli herkeämättä, että nyt oli kulumassa Rebekan ja hänen yhdessäolon viimeinen päivä. Ero oli lähellä, sillä koulun johtaja oli edellisenä päivänä tarjonnut Rebekalle kahtakin eri tointa.
Rebekan kiihtynyt mieliala oli vähitellen muuttunut innostukseksi, ja kun kello helisi käytävässä ensimmäisen kerran ilmoittaen, että luokan oli viiden minuutin kuluttua marssittava järjestyneenä ryhmänä kirkkoon, seisoi Rebekka liikkumattomana ja äänettömänä ikkunan luona painaen kättä sydämelleen.
"Nyt se tapahtuu, Emmie", hän sanoi sitten. "Muistatko kirjasta 'Mylly joen rannalla' sen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka Maggie Tulliver sulki lapsuutensa kultaiset portit jäljessään? Minä melkein näen, kuinka ne kääntyvät saranoillaan; melkein kuulen, kuinka ne paukahtavat kiinni. Enkä osaa sanoa, olenko siitä iloinen vai surullinen."
"Minä välittäisin vähät siitä, kuinka ne kääntyvät ja paukahtelevat", sanoi Emma Jane, "kunhan vain sinä ja minä saisimme yhdessä olla porttien samalla puolen; mutta me emme saa — minä tiedän, että emme saa-a!"
"Emmie, älä vain itke, sillä silloin minäkin muutun vesilätäköksi. Voi, miksi et sinäkin nyt saa olla suorittamassa tutkintoa yhdessä minun kanssani! Se on minun ainoa suruni. No nyt, nyt kuulen vaununpyörien ratinaa! Syleile minua vielä kulta Emmie; syleile varovasti — muista arkoja pukujamme!"
Kymmenen minuuttia myöhemmin Adam Ladd, joka saapui suoraan Portlandista ja oli nyt menossa Warehamin kirkkoon, tuli pääkadulle ja pysähtyi äkkiä erään puun varjoon katsellen hengähtämättä maalauksellista näkyä. Saattoi tuskin odottaakaan, että Rebekan ohjaama luokka noudattaisi orjamaisesti vanhoja tapoja. Sen sijaan, että tytöt olisivat kävelleet kirkkoon rivissä parittain, he olivat saaneet päähänsä ajaa sinne kuninkaallisesti vaunuissa. Heinähäkki oli kokonaan peitetty vihrein viiniköynnöksin ja kirjavin tuhatkaunokimpuin; häkin joka tuumanala, vieläpä pyörien kehrävarretkin helottivat vihreinä ja keltaisina ja valkoisina. Vaunujen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta, joiden valjaat ja ohjakset oli koristettu kukkasin, ja luokan kaksitoista tyttöä istui yrttitarhaksi muutetussa häkissä poikien kulkiessa vaunujen sivuilla, kullakin rinnassaan vihko tuhatkaunoja. Rebekka ohjasi valjaikkoa. Hän istui vihrein lehvin katetulla pukilla, joka muistutti miltei valtaistuinta.
Rebekka, ajatteli Adam Ladd, kun hän paljasti päänsä tervehtiäkseen kulkuetta — Rebekka, joka istui korkeavartisena ja notkeana, miettiväotsaisena, päänsä ympärillä mustien palmikoiden luoma seppele ja taustanaan kukkien koristamat vaunut, oli kuin "Elämän aamun" vertauskuva. Näky vyöryi Adamin sivuitse hänen seisoessaan siinä jalavain varjossa vanhalla kadulla, jota hänen äitinsä oli astunut puoli vuosisataa aikaisemmin.
Adam Ladd kääntyi lähteäkseen ihmisvirran mukana kirkkoon, mutta samassa hän kuuli sivultaan tukahdutetun nyyhkytyksen. Pensasaidan takana, puutarhassa jonka edustalla hän seisoi, kyyrötti pieni, yksinäinen, valkopukuinen olento ja Aladdin oli tuntevinaan hänen sievän nenänsä, kastanjanruskeat hiuksensa ja siniset silmänsä. Hän meni sisään portista ja kysyi: "Mikä teitä vaivaa, Emma neiti?"
"Voi, tekö siinä, herra Ladd? Rebekka kielsi minua itkemästä, jotten pilaisi silmiäni, mutta minun täytyi hiukan keventää sydäntäni, ennen kuin menen kirkkoon. Ei minusta ole väliä, sillä olen toisten mukana vain laulussa. Enkä minä aiokaan koskaan suorittaa tutkintoa; minä jätän koulun sikseen. Mutta en minä itke sen tähden, vaan siksi, että minun täytyy nyt erota Rebekasta. Sitä minä en voi kestää!"
He kulkivat rinnakkain, ja Aladdin koetti lohdutella epätoivoista Emma Janea heidän astellessaan kohti vanhaa temppeliä, jossa loppututkinnot aina suoritettiin. Koristeltu kirkko oli täynnä väkeä; ilma oli kuuma ja tukahduttava, nuorten kirjalliset ja suulliset esitykset samantapaisia kuin ne aina olivat olleet, maailman alusta saakka.