Rebekka näki Hannan miehineen yleisön joukossa; hänen silmänsä keksivät myös vanhan rakkaan Johnin ja Ann-serkun. Tyttö tunsi ikävää äidin poissaolon takia, vaikka hän hyvin ymmärsi, että Aurelian oli mahdotonta päästä lähtemään kotoa. Cobbit sen sijaan olivat saapuneet, huomasi Rebekka. Olisikin itse asiassa ollut mahdotonta olla huomaamatta vanhaa Jerry setää, sillä hän vetisteli tuon tuostakin esitysten aikana, ja niiden lomassa hän esitelmöi naapureilleen eräästä hirmuisen lahjakkaasta tytöstä, joka oli näiden tutkintoaan suorittavien joukossa ja jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen.
Cobbin väki oli siis läsnä, ja joukossa oli paljon muitakin tuttuja riverborolaiskasvoja. Mutta missä mahtoikaan olla Jane täti ja hänen musta silkkipukunsa, jota juuri tätä tilaisuutta varten oli yritetty korjata jommoiseenkin kuntoon? Miranda täti ei ollut ajatellutkaan saapua, sen Rebekka tiesi hyvin, mutta rakkaan Jane tädin kasvot hän olisi halunnut nähdä tänä juhlahetkenä. Oikeastaan tämä ajatus ehti vain välähtää ja kadota kuten kaikki muutkin, sillä koko aamupäivä oli kuin kuvasarja, joka pysähtymättä kiiti hänen ohitseen. Rebekka soitti, hän lauloi, hän luki Maria Stuartin latinalaisen rukouksen kuin unessa ja tuli tajuihinsa vasta silloin, kun hän viimeistä riviä lukiessaan kohtasi Aladdinin katseen. Lopuksi oli hänen "Tulevaisuuden luojat" nimisen luokkarunonsa vuoro. Hänen sitä lausuessaan tapahtui sama ilmiö kuin usein aikaisemminkin: Rebekan oman persoonallisuuden vaikutus oli niin voimakas, että tuntui kuin hän olisi lukenut suuren runoilijan ajatuksia eikä koulutytön säkeitä.
Kaikki oli ohitse! Kunniakirjat oli jaettu, ja tytöt olivat — ensin salaisesti hiukan sipaistuaan tukkaansa ja oikaistuaan musliinihamettaan — käyneet kukin vuorollaan ottamassa vastaan kallisarvoisen pergamenttikäärönsä ja kiittäneet siitä kumarruksella, jota oli huolellisesti harjoiteltu jo viikkokaudet aikaisemmin. Suosionosoitukset räjähtivät vuoron mukaan kunkin todistuksen saajan osaksi, ja kun sitten Rebekka sai pergamenttinsa, käyttäytyi Jeremias Cobb tavalla joka tarjosi Warehamille sekä Riverborolle puheenaihetta moneksi päiväksi.
Niin, nyt oli kaikki ohitse, ja kun tungos hiukan väheni, raivasi Adam Ladd tien itselleen korokkeen luo. Rebekka kääntyi syrjin vieraisiin, joiden kanssa hän oli parhaillaan puhellut ja astui häntä vastaan.
"Oi, herra Aladdin, kuinka iloitsen siitä, että te saatoitte tulla!
Sanokaa", — ja tyttö katsahti häneen ujostellen, sillä Aladdinin
tyytyväisyys merkitsi hänelle enemmän kuin muiden — "sanokaa, herra
Aladdin, oletteko tyytyväinen?"
"Enemmän kuin tyytyväinen!" vastasi Aladdin. "Minä olen iloinen siitä, että sain tavata lapsen, ylpeä siitä, että tunnen nuoren tytön, ja odotan aikaa, jolloin saan kohdata naisen!"
"VÄISTÄMÄTÖN IES"
Rebekan sydän vavahti, kun hän kuuli Aladdinin sanat, mutta ennen kuin hän tapasi sanoja kiittääkseen, tulivat herra ja rouva Cobb heidän luokseen, ja Rebekka esitti heidät herra Aladdinille.
"Missä Jane täti on?" huudahti tyttö, pidellen toisessa kädessään Saran ja toisessa Jerry sedän tukevaa kouraa.
"Rakas lapsi, meidän täytyy nyt kertoa sinulle huonoja uutisia."