Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Rebekka istui vuoteen viereen ja kosketteli arasti tätinsä kättä. Hän tunsi sydämensä paisuvan osanotosta, kun hän katseli näitä kuihtuneita kasvoja ja sulkeutuneita silmiä.
"Minua hävetti kovasti, Rebekka, kun sinun täytyi suorittaa tutkintosi harsokankaaseen pukeutuneena, mutta en voinut auttaa asiaa millään tavoin. Syyn saat kuulla joskus, ja samalla saat tietää, että minä olen koettanut hyvittää sinua tämän takia. Pelkään, että näytit naurettavalta!"
"Enkä", vastasi Rebekka. "Monet sanoivat, että meidän pukumme olivat kaikkein kauneimmat; ne näyttivät ilmavilta kuin pitsi. Täti ei saa olla huolissaan mistään. Tässä minä nyt seison täysikasvuisena ja olen suorittanut tutkintoni — tietäkääs, täti, että minä olin järjestyksessä kolmas, ja meitä oli kaikkiaan kaksikymmentäkaksi —, ja minulle on tarjottu jo hyviä paikkoja. Katsokaa minua, Miranda täti; minä olen iso ja voimakas, ja nyt minä voin lähteä maailmalle ja näyttää, mitä Miranda täti ja Jane täti ovat tehneet minun hyväkseni. Jos tahdotte pitää minut lähellänne, niin otan Edgewoodin paikan, ja silloin voin olla täällä yöt ja sunnuntait teidän apunanne. Mutta jos täti alkaa voida paremmin, niin menen Warehamiin. Saan siellä sata dollaria enemmän palkkaa ja lisäksi musiikinopetusta ja muuta."
"Tottele sinä minun neuvoani", sanoi Miranda väristen. "Ota vastaan paras tarjous minkä saat, välittämättä minun sairaudestani. Minä kyllä tahtoisin elää niin kauan, että näkisin sinun maksavan sen kiinnityslainan, mutta arvaan, ettei niin käy."
Tässä hän äkisti vaikeni, sillä nyt hän oli kerrallaan puhunut pitemmälti kuin moneen viikkoon tätä ennen, ja Rebekka hiipi pois itkeäkseen yksinäisyydessä.
Päivät kuluivat, ja Miranda voimistui yhä enemmän. Hänen tahdonvoimansa tuntui olevan talttumaton, ja eräänä päivänä hänet jo voitiin nostaa istumaan tuolille ikkunan ääreen. Sairaan hartain toive oli päästä parantumaan niin paljon, että tohtori voisi lopettaa päivittäiset käyntinsä; lääkärinlasku uhkasi paisua niin hirvittäviin summiin, ettei hän saanut sitä ajatuksistaan päivällä eikä yöllä.
Rebekan nuoreen sydämeen hiipi jälleen hiljalleen toivo. Jane täti alkoi silitellä ja tärkätä hänen kauluksiaan, nenäliinojaan ja purppuraista musliinipukuaan, jotta Rebekka olisi valmis lähtemään Brunswickiin neiti Maxwellin luo milloin hyvänsä, kunhan lääkäri voisi vakuuttaa, että Miranda oli varmasti toipumassa.
Vihdoin olivat hänen harvat yksinkertaiset pukunsa kauniisti pakatut matkalaukkuihin, mukana oli hänen rakas korallinen kaulanauhansa, luokkamerkkinsä, Jane tädin pitsiviitta sekä uusi hattu, jota Rebekka ei malttanut olla koettelematta päähänsä joka ilta ennen levolle menoaan. Se oli valkoinen kesähattu, joka oli maksanut lähes kolme dollaria — kokonaisen omaisuuden Rebekan mielestä. Jo yöpuvun yhteydessä tämä ihanuus vaikutti sangen häikäisevältä, mutta Rebekka oli varma siitä, että jos hänellä jolloinkin on tutkintopuku yllään ja tämä hattu päässään, niin professorit töllistelevät häntä rajattoman kunnioittavasti.
Kun sitten kaikki oli valmiina ja Abias Flagg seisoi ovella lähdössä kantamaan Rebekan tavaroita alas vaunuihin, saapui Hannan lähettämä sähkösanoma: "Tule heti. Äiti on loukkaantunut pahoin."
Vajaassa tunnissa Rebekka jo oli matkalla Hopeapurolle sydän väristen tuskasta, kun hän ajatteli mitä hän kohtaisi matkan päässä.