"Tai huonontaa niitä!"
"Eikö meille ole ikään kuin iloa siitä, että saamme tilaisuuden ohjata häntä oikeaan?" kysyi Jane ujosti.
"En tiedä, kannattaako puhua ilosta; työtä ja vaivaa siitä sen sijaan kylläkin koituu arvattavasti. Jos kerran tytön äiti ei ole saanut häntä taivutetuksi vielä tähän ikään, niin ei kai hän niin äkkiä notkistu noin vain itsestään."
Tätä alakuloista ja vastahakoista mielialaa jatkui, kunnes vihdoin valkeni se merkitsevä päivä, jona Rebekan oli määrä saapua.
"Jos siitä tytöstä on yhtä paljon vaivaa hänen täällä ollessaan kuin ennen hänen saapumistaan, on meidän parasta heittää jo ajoissa kaikki levon ja rauhan toiveet", huokaili Miranda, ripustellessaan keittiönpyyhkeitä sivuoven luona oleville marjapensaille kuivumaan.
"Mutta olisihan meidän joka tapauksessa täytynyt siivota taloa huolimatta siitä, tuleeko Rebekka vai ei", huomautti Jane. "Enkä minä sitä paitsi jaksakaan käsittää, miksi sinä olet harjannut, pessyt ja leiponut niin suurellisesti vain pienen tyttöraiskan takia ja miksi sinun on pitänyt ostaa Watsonilta kaupan koko vaatetusvarasto."
"Minä tunnen ja tiedän Aurelian, vaikket sinä tuntisikaan," vastasi Miranda. "Minä olen nähnyt hänen talonsa ja hänen lapsilaumansa, joka kulkee toistensa vaatteissa aivan huolettomana siitä, onko niistä nurja vaiko oikea puoli päälläpäin. Kun Aurelian tytär saapuu tänne, on hänellä varmaan yhtä ja toista lainassa perheen muilta jäseniltä. Luultavasti hänellä on Hannan kengät, Johnin paita ja ehkä Markin sukat. Arvaan, ettei hän ole tähän saakka kokenut elämässään, miltä tuntuu pitää sormustinta sormessaan, mutta nyt hän saa tottua siihen ennen kuin on ollut montakaan päivää tässä talossa. Minä olen ostanut käärön valkaisematonta musliinia ja kappaleen ruskeata kotikutoista, joista hän saa ryhtyä ompelemaan vaatteita itselleen; siinä hänelle on puuhaa. Hän tietenkään ei korjaa paikoilleen mitään mitä sirottelee ympärilleen; eikä hän kai ole koskaan nähnytkään tomupyyhettä. Kyllä siitä vaivaa koituu, ennen kuin sellaisen pakanan saa totutetuksi meidän tapoihimme."
"Tietysti meidän elämässämme tapahtuu muutos", myönsi Jane, "mutta ehkäpä hän sentään on taipuisampi kuin osaamme uskoakaan."
"Hänen on tehtävä mitä hänelle neuvotaan, olipa sitten taipuisa tai ei", päätti Miranda ravistellen viimeistä märkää pyyhettään.
Tietenkin Miranda Sawyerilla oli sydän, mutta sitä ei koskaan ollut käytetty muuhun kuin veren pumppuamiseen pitkin hänen suonistoaan. Hän oli oikeutta rakastava, tunnollinen, säästeliäs ja ahkera, kävi säännöllisesti kirkossa ja pyhäkoulun hartaushetkissä, oli lähetysseuran sekä raamattuyhdistyksen jäsen. Mutta näiden koleahkojen hyveiden rinnalla olisi suonut tapaavansa hänessä jonkin lämpimän heikkouden tai sen puutteessa edes jonkin miellyttävän vajavaisuuden tullakseen vakuuttuneeksi siitä, että hän todellakin oli elävä ihminen.