Jane oli sisäisen kehityksensä suhteen sikäli onnellisemmassa asemassa, että häntä oli kohdannut vakava elämänsuru. Emme tarkoita sitä luonnollista tuskaa, jonka iäkkäiden vanhempien kuolema hänelle aiheutti, vaan jotakin paljon syvempää. Hän oli lupautunut nuoren Tom Carterin vaimoksi, miehen, jolla tosin ei ollut mitään, millä kodin pystyttäisi, mutta joka varmasti uskoi ennen pitkää pääsevänsä turvattuun asemaan. Sitten syttyi sota. Tom pestautui joukkoihin ensi kutsunnassa. Siihen saakka Jane oli rakastanut häntä hiljaisella, ystävällisellä hellyydellä, omistaen myöskin isänmaalleen samanlaisen lempeän tunteen. Mutta sota-ajan taistelut, vaarat ja huolet nostattivat vuoksia ihmisten tunnetiloissa. Kansallisen vaaran ja levottomuuden päivinä kasvoivat miehet ja naiset äkisti entistään suuremmiksi, ja myöskin Jane heräsi siitä epämääräisestä, tylsästä unesta, jota hän siihen saakka oli sanonut elämäkseen, havahtuen kokemaan outoja toiveita, uusia huolia ja uusia pyrkimyksiä. Sitten, kun oli kulunut tuskallinen vuosi, jonka kestäessä hän harvoin oli silmännyt sanomalehteä tuntematta levottomuutta ja epävarmuuden kalvavaa huolta, saapui sähkösanoma, joka kertoi Tomin haavoittuneen; ja kysymättä edes Mirandan lupaa Jane täytti silloin matkalaukkunsa ja matkusti etelään. Hän saapui kyllin ajoissa saadakseen pidellä Tomia kädestä monen tuskien täyttämän tunnin ajan, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen ja näin suodakseen hänelle turvapaikan, johon mies saattoi kuolla. Ja siinä olikin kaikki — kaikki; mutta se myöskin riitti.
Kun Jane jälleen lähti kotiin, lähti hän parempana naisena kuin oli sieltä tullut. Vaikka hän sen jälkeen ei ollutkaan näinä monina vuosina koskaan lähtenyt Riverborosta ja vaikka hänestä olikin tullut samantapainen olento kuin sisarestaan tai muista laihoista uusenglantilaisista neideistä, jäi tämä yhtäläisyys lopultakin vain ulkonaiseksi kuoreksi, jonka alla yhä eli hänen nuoruutensa hellyys ja murhe.
"Sinä olet vetelä, Jane", sanoi Miranda kerran. "Olet aina ollut vetelä ja sellaisena pysytkin. Ellen minä tukisi sinun ryntiäsi, niin luultavasti valahtaisit talosta pihalle."
Aika, jolloin herra Cobbin vaunut tavallisesti ratisivat kyläkadulla, oli jo ohitse.
"Postivaunujen pitäisi olla jo täällä", sanoi Miranda katsahtaen hermostuneesti suureen seinäkelloon varmaan kahdennenkymmenennen kerran. "Nyt on luullakseni kaikki kunnossa. Minä olen naulannut paksuja käsiliinoja kiinni seinään hänen pesutelineensä taakse ja pannut maton vesikannun alle. Mutta lapset pitelevät kaikkea kovin huolimattomasti. Pelkään, että meidän on vuoden kuluttua vaikeata tuntea omaa taloamme."
Myöskin Janen mieli oli luonnollisesti täynnä pelonsekaisia aavisteluja, joita olivat herättäneet Mirandan synkät ennustelut kaikista tulossa olevista huolista. Erona sisarusten ajatuksissa oli tässä suhteessa vain se, että Miranda huolehti yksinomaan siitä, kuinka he jaksaisivat sietää Rebekkaa, kun sen sijaan Janen mielessä toisinaan välähti kysymys, kuinka Rebekka voi sietää heitä. Erään tällaisen välähdyksen takia hän riensi takaportaita ylös Rebekan kammioon ja sovitti tytön kaapin reunalle maljakollisen omenankukkia sekä tomaatinpunaisen neulatyynyn.
Nyt rämisivät postivaunujen pyörät kivitalon kohdalla ja pysähtyivät sivuoven eteen, jossa herra Cobb auttoi Rebekan vaunuista ikään kuin tyttö olisi ollut todellinen hieno matkustaja. Lapsi astui esiin hyvin varovasti, antoi kuihtuneen kukkavihkonsa Miranda tädin käteen ja otti vastaan tädin tervehdyksen, jota tuskin voi sanoa suudelmaksi häpäisemättä tämän ystävyydenosoituksen kaunista nimeä.
"Ei sinun olisi tarvinnut vaivautua tuomaan tänne kukkia", huomautti tämä rakastettava ja tahdikas nainen. "Meidän puutarhamme on aina täynnä kukkia silloin kun on niiden oikea aika."
Jane suuteli Rebekkaa. "Laske matka-arkku käytävään, Jeremias", sanoi hän. "Me toimitamme sen tytön huoneeseen sitten iltapuolella."
"Jos vain sanotte sanasen, tytöt, niin kannan sen puolestanne oitis perille saakka."