"Ei toki; älä jätä hevosia. Tästä kulkee aina ohitse väkeä, jota voimme kutsua avuksi."
"No niin, hyvästi sitten Rebekka; hyvästi Miranda ja Jane. Te olette saaneet tänne eläväisen pikku tytön. Luulen, että hän on teille oikein ratoksi."
Neiti Sawyer ilmeisesti hätkähti kuullessaan lapsesta käytettävän sanaa "eläväinen", sillä hänen mielestään lasten, jos niitä nyt olikin välttämättä joskus katseltava, täytyi ainakin pysyä siksi hiljaa, ettei heitä tarvinnut kuulla. "Me emme ole juuri tottuneet liikaan meluun, Jane ja minä", huomautti hän happamesti.
Herra Cobb näki osuneensa harhaan, mutta kun hän oli liian tottumaton sananhalkomisiin voidakseen oitis selittää mitä oli tarkoittanut, ajoi hän ilman muuta tiehensä, koettaen itsekseen miettiä, mitä sanaa hänen olisi ollut varmempi käyttää "eläväisen" asemesta.
"Minä vien sinut yläkertaan ja näytän sinulle huoneesi, Rebekka", sanoi Miranda. "Sulje tarkkaan jäljestäsi tämä ovi, johon on kiinnitetty hyttysverkko; nyt ei vielä ole kärpästen aika, mutta on parasta, että totut tähän jo alunpitäen. Ota mukaan tuo käärösi, jottei sinun tarvitse tulla jälleen alas sitä noutamaan; käytä aina päätä apunasi, niin säästät anturoitasi. Pyyhi jalkasi tähän palmikoituun mattoon, ja ripusta aina hattusi ja päällystakkisi alaeteiseen, kun kuljet siitä lävitse."
"Tämä on minun paras hattuni", sanoi Rebekka.
"No, ota se sitten mukaan ja pane se huoneesi vaatekaappiin. Mutta enpä olisi luullut, että kukaan ottaa matkalle parhaan hattunsa."
"Tämä on minun ainoa hattuni", selitti Rebekka. "Arkihattuni ei ollut kyllin siisti, enkä minä voinut sen vuoksi ottaa sitä mukaan. Fanny saa nyt kuluttaa sen loppuun."
"Pane päivänvarjosi eteisen kappiin."
"Pahastuisiko täti, jos minä otan sen huoneeseeni? Se tuntuisi sentään varmemmalta."