"Täällä ei tiedetä mitään varkaista, ja vaikka tiedettäisiinkin, niin enpä luulisi niiden juuri vaivautuvan sinun päivänvarjosi takia; mutta tulehan nyt. Pane mieleesi, että sinun on aina kuljettava takaportaita. Me emme käytä isoja portaita, jottei matto niissä kuluisi. Ole varovainen käänteessä äläkä kompastu; tästä poikkeat oikealle huoneeseesi. Kun olet pessyt kasvosi ja kätesi ja kammannut hiuksesi, voit tulla alas; sitten me hiljalleen otamme esiin sinun matkatavarasi ja järjestämme ne ennen illallista. Oletko pannut puvun takaperin yllesi?"
Rebekka painoi leukansa alas ja katseli helminappeja, joiden rivi koristi ylhäältä alas saakka hänen pientä litteätä rintaansa.
"Takaperin? Ahaa, minä ymmärrän! Ei, kyllä tämä on oikein. Kun lapsia on seitsemän, ei kukaan ehdi niitä yhtäpäätä napittamaan — ne saavat itse tehdä sen. Sen vuoksi meillä kaikilla on napit edessä. Vaikka Mira on vasta neljännellä, on hänenkin pukunsa jo etupuolelta napitettava."
Miranda ei sanonut tähän mitään lähtiessään pois ja sulkiessaan oven jäljestään, mutta hänen silmäyksensä korvasivat sanat ja olivat niitä kaunopuheisemmatkin.
Rebekka seisahtui keskelle lattiaa silmäten siinä ympärilleen. Jokaisen huonekalun eteen oli kiinnitetty vahamaton kappale, ja vuoteen vieressä oli kokoon kääritty pehmeä matto. Vuode oli katettu valkoisella ripsureunaisella koristepeitteellä.
Kaikki oli siroa ja somaa, mutta huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin mihin Rebekka oli tottunut. Huone oli talon pohjoisella sivustalla, ja ikkunasta, joka oli korkea ja kapea, näkyi ulkohuonerakennuksia sekä lato.
Huone ei tehnyt Rebekan mieltä surulliseksi, sillä se oli miellyttävämpi kuin heidän omat huoneensa Randallin talossa; ei hän myöskään välittänyt näköalan puutteesta, eikä pitkä matka ollut häntä rasittanut, koska hän ei tuntenut väsymystä; olosuhteiden outous ei häntä pelottanut, sillä hän rakasti outoja ja uusia kokemuksia; mutta jokin selittämätön mielenliikutus valtasi tytön, ja hän laski päivänvarjonsa nurkkaan, riisui parhaan hattunsa ja viskasi sen kaapin päälle piikkisian harjaksista punotut koristeet alaskäsin, tempasi koristepeitteen vuoteesta ja heittäytysi siihen pitkäkseen vetäen peitteen päänsä ylle.
Hetken kuluttua ovi aukeni hiljaa. Koputtaminen oli niitä hienouksia, joita Riverborossa ei tunnettu, ja vaikka siitä olisikin kuultu puhuttavan, ei kukaan olisi vaivautunut sellaiseen puuhaan lapsen takia.
Miranda tuli sisälle, ja kun hänen katseensa kierteli tyhjää huonetta, osui hän näkemään vuodepeitteestä muodostuneen valkoisen ja liikehtivän meren, jossa laineet vuoroin nousivat aallonharjaksi, vuoroin laskehtivat syviksi laaksoiksi.
"Rebekka!"