Tällaista pettymystä ja rasitusta ei kukaan seitsentoistavuotias tyttö jaksa kestää tuntematta jonkinlaisen kapinanhalun itävän mielessään. Rebekan täytyi suorittaa askareita, joista hän ei voinut nauttia — raskaita, rasittavia töitä, joita hän tuskin koskaan voi tehdä täysin kelvollisesti ja mieltään tyydyttävästi. Ja kaiken aikaa kangastelivat hänen ajatuksissaan ne ilot, joista hänen täytyi luopua täyttääkseen nämä yksitoikkoiset jokapäiväiset velvollisuutensa. Aluksi olivat suru ja osanotto täyttäneet hänen mielensä niin, ettei hän voinut ajatella muuta kuin äidin tuskia. Mutta kun sitten viikot kuluivat, alkoivat pienet pettyneet toiveet liikahdella hänen sydämessään aiheuttaen tuskaa ja kaipausta.
Mutta myös ilo kutoi rihmojaan sinne tänne arkielämän harmaaseen kankaaseen. Rebekkaa ilahdutti olla tämän pienen valtakunnan haltijana — hän sai suunnitella, ohjata ja määrätä mielensä mukaan, järjestellä kaikkea mikä oli nurinkurista, tuoda iloa alakuloisuuden erämaahan. Nuoremmat sisaret olivat rajattomasti kiintyneitä Rebekkaan; iltaisin he istuivat yhdessä, ja hän kertoi heille sadun toisensa jälkeen. Mutta parasta oli, että näinä tuskallisten huolten päivinä äiti ja tytär löysivät toisensa ja oppivat tuntemaan toisiaan syvemmin kuin koskaan ennen. Rebekassa heräsi aivan uusi tunne, kun hän seisoi äitinsä sairasvuoteen yli kumartuneena — tunne, jonka ainoastaan rakkaudentyö synnyttää ja joka kasvaa vain silloin, kun voimakas suojaa heikkoa. Aurelia taas ei olisi koskaan voinut kuvitella onnea, jota hän tunsi katsellessaan tytärtään. Kaikkina edellisinä vuosina, lasten ollessa pieniä, olivat riuduttavat huolet ja alituinen levottomuus pimentäneet hänen elämänsä. Sitten Rebekka oli joutunut vieraisiin, ja poissaolon pitkinä kuukausina hänen sielunsa ja luonteensa olivat kasvaneet uuteen mittaan, niin että äiti nyt, kun hänellä jo oli voimia ja aikaa tarkata tytärtään, hämmästeli ja ihasteli häntä. Aurelia mietti, että hän oli kuin hiljainen ruskea Dorking-kana, joka on uskollisesti hautonut aivan tavallisen näköistä munaa ja nähnyt siitä tunkeutuvan maailmaan paratiisilinnun.
Tämä ajatus välähti hänen mielessään jälleen tänä lokakuun aamuna, kun Rebekka saapui huoneeseen syli täynnä kehäkukkia ja liekehtiviä syyslehtiä.
"Pieni vihjaus siitä, miltä syksy näyttää, äiti", sanoi hän, pujottaen kirkkaan punakeltaisen lehtiverson varren patjan ja sängynpään vähin. "Tämä häälyi lammikon yli kumartuneena ja katseli kaunista kuvajaistaan vedessä, ja kun pelkäsin sen käyvän turhamaiseksi, niin vapautin sen kiusauksesta. Eikö se ole ihmeellinen? Kuinka toivoisinkaan voivani viedä yhden tällaisen Miranda tädille tänään! Kivitalossa ei koskaan ole kukkaakaan, kun minä olen poissa sieltä."
Aamu oli ihmeen ihana. Aurelia kuunteli linnun liverrystä ja hänen silmänsä siirtyivät hehkuvien lehtien kauneudesta tyttäreen, joka seisoi siinä nuorena ja hymyilevänä.
Äkkiä äiti kätki kasvot käsiinsä ja huudahti: "En jaksa kestää tätä! Tässä minä virun vuoteessani ja estän sinut kaikesta, mihin sinulla olisi halua. Kaikki on mennyt hukkaan — minun säästäväisyyteni, sinun sitkeä opiskelusi, Mirandan uhraukset — kaikki minkä me uskoimme koituvan sinun hyödyksesi!"
"Äiti, äiti, älä puhu noin, — älä ajattele noin!" huudahti Rebekka ja polvistui kiihkeänä lattialle vuoteen viereen pudottaen kukat ja lehvät sylistään. "Tiedäthän, että minä olen vasta hiukan kahdeksannellatoista! Tämä olento, jonka nenällä on jauholäikkä, on vasta Rebekka Randallin alkua. Muistathan nuoren puun, jonka John istutti uudestaan? Tuli kuiva kesä ja kylmä talvi, eikä se kasvanut ensinkään; mutta sitten tuli otollinen vuosi, ja se voitti ajanhukan takaisin. Tämä on parhaillaan minun pientä 'juurtumisaikaani', äiti — äläkä sinä nyt kuvittele, että minun päiväni on mennyt, sehän ei vielä ole alkanutkaan! Vanha vaahtera kaivon luona on kai satavuotias, ja se versoi uusia lehviä nyt tänä kesänä; tottahan minullakin täytyy olla toiveita vielä seitsemäntoista iässä!"
"Sinä osaat kyllä kirkastaa asian", nyyhkytti Aurelia, "mutta et sinä saa minua uskomaan. Sinä menetät mahdollisuutesi, sinä et saa täällä koskaan tavata ystäviäsi — sinä et ole muuta kuin orjatar!"
"Minä näytän orjattarelta", sanoi Rebekka salaperäisesti hymyillen, "mutta todellisuudessa olen prinsessa. Et saa hiiskua siitä kenellekään — minä vain kuljen valepuvussa, valtiollisista syistä. Kuningas ja kuningatar, jotka nyt istuvat minun valtaistuimellani, ovat vanhoja ja hoippuvia, ja pian ne jättävät sijansa minulle. Valtakunta on varsin pieni toisiin verrattuna — siksipä ei siitä suuresti riidelläkään ruhtinaallisissa piireissä eikä sinun kannata kuvitella, että valtaistuin olisi mikään jalokivin koristeltu kultatuoli. Mutta sinä saat istuaksesi mukavan nojatuolin aivan sen lähellä, ja palvelijoiksesi saat kokonaisen liudan orjia, jotka tottelevat sinun pienintäkin viittaustasi, niinkuin romaaneissa sanotaan."
Aurelia hymyili vasten tahtoaan, ja vaikka hän kenties ei täysin luottanutkaan tyttärensä iloisuuteen, tunsi hän kuitenkin mielensä kevyemmäksi.