"Toivon vain, Rebekka", sanoi hän, "ettei sinun tarvitse liian kauan odotella valtikkaasi ja kuningaskuntaasi ja että minä saan nähdä niistä vilahduksen ennen kuin kuolen. Mutta minusta elämä tuntuu jokseenkin ankaralta, kun ajattelen, että Miranda makaa vaivaisena kivitalossa ja minä täällä ja että sinut on sidottu käsistä ja jaloista kumpaankin, puhumattakaan nyt Jennystä ja Fannysta ja Markista. Sinä olet perinyt isäsi hilpeän mielen, muuten tämä painaisi sinua kuten se ahdistaa minuakin."
"Ohoi, äiti!" huudahti Rebekka ja kietoi kädet polviensa ympäri. — "Johan siinä on iloa kylliksi, kun saa tällaisena päivänä elää, nähdä, tuntea, toimia ja olla! Kun sinä olit seitsemäntoista ikäinen, niin eikö pelkkä eläminen ollut ihanaa? Ethän ole sitä unohtanut?"
"En", sanoi Aurelia, "mutta minä en ollutkaan niin eloisa kuin sinä, en sinne päinkään."
"Minä ajattelen usein", jatkoi Rebekka ja siirtyi ikkunan luo katselemaan pihan puita, "ajattelen, kuinka hirvittävältä tuntuisi, ellen minä olisi lainkaan tullut maailmaan. Jos Hanna olisi syntynyt, ja sitten John minun sijastani; John, Jenny ja Fanny ja muut, mutta ei Rebekka — ei milloinkaan Rebekkaa! Olemassaoleminen — se korvaa kaiken muun. Kas, siellähän Will ajaa ylös ahdetta, äiti; hänellä pitäisi olla tietoja kivitalosta."
"HYVÄSTI, HOPEAPURO!"
Will Melville ajoi ikkunan alle, ja heitettyään kirjeen Rebekalle hän ajoi edelleen ladolle joissakin asioissaan.
"Sisar ei siis ole huonontunut", huokasi Aurelia kiitollisesti, "muuten
Jane olisi lähettänyt sähkösanoman. Luehan, mitä hän kirjoittaa."
Rebekka aukaisi kuoren ja luki yhdellä silmäyksellä kirjeen lyhyen sisällön:
"Miranda tätisi nukkui maailmasta tunti sitten. Tule heti, ellei äitiäsi uhkaa vaara. Minä en pidä hautajaisia ennen kuin sinä saavut. Hän kuoli äkkiä ja tuskitta. Voi, Rebekka, minä kaipaan niin sinua!
Jane täti."