Tottumuksen voima on suuri; näin kuoleman läheisyydessäkin oli Jane muistanut, että sähkösanoma maksaa viisikolmatta senttiä ja että Aurelian olisi vielä suoritettava puoli dollaria ottaessaan sen vastaan.
Rebekka purskahti itkuun huudahtaessaan: "Täti, täti raukka! Hän on kuollut kokematta elämässään pienintäkään iloa, enkä minä edes saanut jättää hänelle hyvästejä! Yksinäinen, onneton Jane täti! Mitä minun on tehtävä, äiti? Minä olen ihan kahtia revitty tänä hetkenä!"
"Sinun täytyy lähteä heti", sanoi Aurelia liikahtaen patjojensa välissä. "Vaikka minun täytyisi kuolla sinun poissaollessasi, niin määräisin samoin. Tätisi ovat tehneet sinun hyväksesi kaikkensa — enemmän kuin minä milloinkaan olisin voinut tehdä —, ja nyt on sinun vuorosi. Tohtori sanoo, että minun suhteeni on pahin nyt ohitse, ja tunnen sen itsekin. Jenny saa hoitaa kaiken niin hyvin kuin taitaa, ja Hanna voi käväistä kerran päivässä täällä katsomassa."
"Mutta, äiti, minä en voi lähteä! Kuka kääntelee sinua vuoteessasi?" puhkesi Rebekka puhumaan kävellen lattialla ja väännellen toivottomana käsiään.
"Mitäpä siitä, vaikkei minua käännelläkään", vastasi Aurelia tyynesti. "Kun minun ikäiseni nainen ja suuren lapsilauman äiti on niin järjetön, ettei ota pysyäkseen heinäkuormalla, niin sietääpä hiukan kärsiäkin tyhmyydestään. Mene pukemaan musta puku yllesi ja täytä matkalaukkusi. Minä luopuisin paljosta, kunhan voisin lähteä sisareni hautajaisiin ja osoittaa, että olen unohtanut kaiken, mitä hän sanoi naimisiin mennessäni. Hänen työnsä ovat olleet leppeämmät kuin hänen sanansa, ja hän on sinulle hyvittänyt kaiken, mitä hän isääsi ja minua vastaan rikkoi."
Rebekalla oli vain tunti aikaa matkavalmistuksiin. Hannan mies Will kyyditsisi hänet Temperanceen ja toisi samalla Jennyn kotiin koulusta. Lanko lupasi myös toimittaa jonkun naisen nukkumaan öisin talossa sen varalta, että rouva Randall sattuisi joskus voimaan pahoin.
Rebekka kiiruhti mäkeä alas noutaakseen vielä viimeisen sangollisen vettä kaivosta. Parhaillaan kun hän kohotti kippoa kirkkaasta syvyydestä ja silmäsi yli hehkuvan syysmaiseman, hän näki maanmittariryhmän kojeineen paaluttavan linjojaan ja tekevän laskelmiaan siinä lähistöllä.
Rebekka hengähti syvään. "Hetki on tullut!" ajatteli hän. "Minun on sanottava Hopeapurolle hyvästit, ja ne portit, jotka Warehamin viimeisenä koulupäivänä alkoivat kääntyä saranoillaan minun takanani, sulkeutuvat nyt iäksi. Hyvästi, rakas puro ja kukkulat ja niityt; tekin alatte nyt nähdä ympärillänne elämää ja liikettä."
Myös Rebekan lanko oli nähnyt maanmittarit, ja Temperancen postikonttorissa hän oli jo aikaisemmin kuullut minkä rahamäärän rouva Randall todennäköisesti saisi korvaukseksi rautatieyhtiöltä. Will oli iloinen siitä, ettei hänen vaimonsa omaisten tarvinnut enää kitua köyhyydessä aivan hänen ovenpielessään — "niin sanoakseni", lisäsi hän ajatuksissaan. Tulevaisuus tuntui hänestä valoisalta, ja hänen oli vaikea pidättäytyä hilpeästi viheltelemästä, kun hän kyyditsi Rebekkaa Temperancen asemalle. Will ei voinut ymmärtää, miksi tytön kasvot olivat niin surulliset ja miksi kyynelet aina silloin tällöin valuivat hänen poskilleen, sillä Hannan kuvausten mukaan Miranda täti oli äkäilevä ja ahne vanha eukko, jonka kuollessa maailma ei menettänyt mitään.
"Rohkeutta, Pekka!" sanoi Will jättäessään tytön asemalle. "Saatpa nähdä, että äitisi on jo pystyssä, kun palaat takaisin. Ja sitten teidän koko perheenne muuttaa johonkin sievään pikku taloon tulevan työpaikkasi lähelle. Elämä ei enää koskaan voi käydä niin tukalaksi kuin se on ollut tänä viimeisenä vuotena, niin ainakin Hanna ja minä uskomme vahvasti."