Adam Ladd oli asemalla ja tuli Rebekkaa vastaan.
"Prinsessa on tänä aamuna suruissaan", sanoi Adam tarttuessaan tytön käteen. "Aladdinin täytyy nähtävästi hangata taikalamppuaan; silloin tulevat orjat ja kuivaavat silmänräpäyksessä kyynelet."
Hän puhui hilpeänä, sillä hän arveli, että Rebekan huolet johtuivat kotoisista vaikeuksista, ja Aladdin uskoi tytön pian tyyntyvän hänen kuullessaan, että talo oli ostettu ja että äiti saisi sievoisen summan sen korvaukseksi. Ja Aladdin oli kuulevinaan tytön sanovan, selkeästi ikään kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä: "Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille." Hän oli näkevinään pienen, hupaisan olennon, joka istui hänen kuistillaan Pohjois-Riverborossa ja hävisi sireenipensaikkoon hänen antaessaan ikimuistoisen määräyksensä kolmestasadasta Lumivalkea-purppuraisesta saippuapalasesta.
Muutamat sanat ilmaisivat hänelle heti, että tytön suru oli toista laatua; ja Rebekan mieli oli niin harhaileva ja itkunherkkä, että Aladdin saattoi vain vakuuttaa hänelle osanottoaan ja pyytää lupaa saada pian käydä kivitalossa.
MIRANDA TÄDIN ANTEEKSIPYYNTÖ
Kun Rebekka astui junasta Maplewoodissa ja kiiruhti postikonttoriin, jossa vaunut odottivat sekä postia että matkustajia, koki hän suuren ilon nähdessään Jerry sedän seisovan pihalla ja pidättelevän vaunuhevosia suupielestä.
"Vakinainen ajaja on sairaana", selitti herra Cobb, "ja kun minua käytiin pyytämässä hänen tilalleen, niin ajattelin: sinun ajoaikasi on jo päättynyt, mutta kun Rebekka saa Janen kirjeen, niin hänpä tuskin antaa ruohon kasvaa jalkainsa alla — ehkäpä saat hänet mukaasi jo tänään, tai jos häntä mikä viivyttäisi, ainakin huomenna. Ja siksi minä nyt olen täällä, kuten olin kerran seitsemättä vuotta sitten. Täytyykö sinun matkustaa oikein hienosti vai istutko jälleen ylhäällä pukilla minun vieressäni?"
Monenmoiset mielenliikutukset taistelivat ylivallasta ukon kasvoilla, ja pihalla seisovat pari kolme katselijaa ällistyivät, kun näkivät nuoren tytön heittäytyvän vasten ajurin tomuista olkapäätä ja itkevän siinä kuin pieni lapsi. "Voi, Jerry setä!" nyyhkytti tyttö, "rakas Jerry setä! Siitä on kulunut jo niin paljon aikaa, ja mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut! Ja me olemme jo niin vanhoja, ja minä olen niin peloissani, kun en tiedä, mitä vielä voikaan tapahtua!"
"Kas niin, kas niin, pikkuinen!" kuiskasi ukko lohduttaen. "Kun me matkalla harkitsemme asioita ja tapahtumia, niin ehkeivät ne sentään näytäkään niin järki pelottavilta."
Sekä Rebekka että Jerry setä tunsivat tien jokaisen kohdan, jokaisen kahlaamon ja rajakiven, punaiset ladot, tuulimyllyt, ankkalammikot ja hiekkapohjaiset purot. Ja Rebekalle muistutti jokainen paikka sitä päivää — hänen mielestään äärettömän kaukaista —, jolloin hän ensimmäisen kerran matkasi tätä samaa tietä, istuen ajopukilla jalat ilmassa heilahdellen. Hän saattoi yhä tuntea sireenivihkonsa lemun, nähdä punaisen, ripsureunaisen päivänvarjonsa, tuntea keltaisen karttuunipukunsa tärkätyn jäykkyyden ja metsäsianpiikkien kammotut pistokset.