He ajoivat vaieten melkein koko matkan, mutta sekä Jerry setä että tyttö tunsivat tämän äänettömyyden suloiseksi ja lohdulliseksi.
Sitten he näkivät Abias Flaggin, joka riipi herneitä ladossaan, ja sen jälkeen Perkinsien ullakonikkunat, joista eräässä liehui valkoinen huivi. Rebekka ymmärsi Emma Janen tervetulon toivotuksen ja se lämmitti hänen sydäntään.
Sitten tuli näkyviin kivitalo samanlaisena kuin ennenkin, vaikka Rebekasta tuntui, kuin kuoleman olisi pitänyt luoda jokin salaperäinen varjo sen ylle. Siinä olivat niityt, joiden ruoho häälyi tuulessa, uljaat jalavat, hehkuvat, värikkäät vaahterat ja villiruusuköynnökset, jotka kiipesivät korkealle vierashuoneen ikkunanpieliä myöten. Mutta näiden kukkivien, loistavain köynnösten vastakohtana näkyivät ikkunoissa mustat nauhat, joilla uutimet oli solmittu, ja samanlainen nauha oli kiinnitetty myöskin ruskeaksi maalatun portin kolkuttimeen.
"Seis, Jerry setä! Älkää ajako ovelle. Olkaa hyvä ja ojentakaa minulle matkalaukkuni; päästäkää minut tässä alas tielle ja antakaa minun yksinäni juosta polkua ylös."
Vaununpyörien ratinan loitotessa avautui portti samassa kun Rebekka ehti aidan luo. Jane täti tuli häntä vastaan — kokonaan toinen olento kuin ennen; heikko, murtunut ja kalvakka. Rebekka levitti käsivartensa, ja täti hiipi uupuneena hänen syliinsä. Ja jälleen virtasi vanhaan sydämeen lämpöä ja elämää tästä nuoresta olennosta.
"Rebekka", sanoi hän kohottaen päätään. "Ennen kuin menet sisään ja katselet häntä, kysyn, tunnetko katkeruutta mistään, mitä hän on sinulle sanonut?"
Rebekan silmät leimahtivat moittivina, kun hän vastasi tukahtuneesti: "Oh, Jane täti, uskotko minusta sellaista? Minä olen menossa hänen luokseen sydän kiitollisuutta tulvillaan!"
"Hän oli hyvä nainen, Rebekka. Hänellä oli pikainen luonne ja terävä kieli, mutta hän halusi tehdä aina oikein ja tekikin, milloin taisi. Hän ei koskaan puhunut siitä, mutta minä olen varma, että hän katui jokaista tylyä sanaa minkä oli sinulle sanonut. Hän ei peruuttanut niitä eläessään, mutta hän toimi siten, että sinä ymmärtäisit ja tuntisit hänen mielensä, kun hän on poissa."
"Minä sanoin hänelle ennen kuin lähdin täältä, että hän on luonut minun tulevaisuuteni, kuten äiti ennustikin", nyyhkytti Rebekka.
"Se ei ole hänen työtään", sanoi Jane. "Mutta Miranda antoi sinulle aseet työtäsi varten, eikä se ole mitään halveksittavaa, varsinkaan kun toinen luopuu omista mukavuuksistaan ja iloistaan voidakseen näin tehdä. Nyt minun täytyy kertoa jotakin sinulle, Rebekka. Miranda tätisi on testamentannut tämän kaiken sinulle — kivitalon sisustuksineen ja ulkosuojineen ja maan talon ympäriltä, niin pitkälle kuin voit nähdä."