Rebekka heitti hattunsa syrjään ja painoi kätensä sydämelleen, kuten hän aina teki voimakkaan mielenliikutuksen hetkinä. Kotvasen äänettömyyden jälkeen hän pyysi:
"Salli minun mennä sisälle yksinäni. Minä tahdon puhua hänelle. Haluan kiittää häntä; minusta tuntuu, kuin saisin hänet kuulemaan, tuntemaan ja ymmärtämään."
Kymmentä minuuttia myöhemmin Rebekka palasi kuoleman majesteetin luota kalpeana ja voimattomana, mutta kasvoillaan puhdistunut ja kirkastunut välke. Hän istahti rauhalliseen oviaukkoon, jota suuret jalavat varjostivat Riverboron pienen maailman katseilta. Hänet täytti voimakas kiitollisuuden ja rauhan tunne, kun hän katseli syksyistä maailmaa ympärillään, kuunteli vaunujen ratinaa, kun ne ajoivat sillan yli, ja tarkkasi virran pauhua, kun vedet kohahtelivat matkallaan mereen. Hän ojensi hiljaa kättään ja kosketti ensin kiiltävää portinkolkutinta ja sitten seinän punaisia tiiliä, jotka hehkuivat lokakuun auringossa.
Tämä oli koti: hänen talonsa, hänen puutarhansa, hänen vihreät niittynsä, hänen rakkaat puunsa. Tässä oli Hopeapuron pienelle perheelle asuinsija; vielä kerran saisi hänen äitinsä elää sisarensa parissa ja lapsuudenystäviensä ympäröimänä. Siskot saisivat leikkitovereita ja opettajia.
Ja hän itse? Hänen oma tulevaisuutensa oli vielä tietämättömissä — sen kätkivät kauniit usvat näkyvistä. Mutta Rebekka nojasi päätään auringon lämmittämään oveen ja sulki silmänsä kuiskaten, ikään kuin hän olisi ollut rukoustaan sopertava lapsi: "Jumala siunatkoon Miranda tätiä! Jumala siunatkoon kivitaloa joka oli, ja kivitaloa joka on tuleva!"