Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento, pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille, mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana. Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku matkaajan mukanaolon.
Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta, oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.
"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen.
"Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."
Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse luonut heidät!
"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. — Katsokaas, hän on hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne — kahdeksan mailia — tänä aamuna."
"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi kertaa matkalla."
Nainen naurahti lyhyeen ja sanoi herra Cobbille selittäen:
"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"
"Se oli matkustamista, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi. "Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."
"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti, keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä — sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."