"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" — tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa — "sen vain tahdoin sanoa" — vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa — "että silloin ollaan matkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"
Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien vaunujen jälkeen.
"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall itsekseen — "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."
Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla huolehtia Rebekasta.
Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun, sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään, toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella päivänvarjollaan.
"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua!" huudahti hän.
Herra Cobb pysäytti tottelevana valjaikkonsa.
"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä, ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista. Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."
Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:
"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen paikalleen.