Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:
"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"
"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti.
"Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."
"Vain kaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois. Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"
"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise päivänvarjoa suojaksesi?"
Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."
Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein, joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.
Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten. Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa, milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken — esineen, maiseman tai ihmisen — lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin — tavallisiin, arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.
"Eräs maalaileva neiti Ross, antoi minulle päivänvarjon", kertoi Rebekka vaihdettuaan silmäyksiä herra Cobbin kanssa ja painettuaan muistiinsa hänen kasvonjuonteensa. "Oletteko huomannut tämän kaksinkertaisen ruusunpunaisen röyhelön sekä valkean varren ja kädensijan? Ne ovat norsunluuta. Kahvassa on arpi, niinkuin näette, sillä Fanny pääsi imeskelemään ja pureksimaan sitä kerran hartauskokouksessa, kun minä satuin katselemaan muualle. Sen jälkeen en minä ole koskaan oikein suostunut Fannyyn."
"Onko hän sinun sisaresi?"