"On, muuan heistä."
"Montako teitä sitten on?"
"Seitsemän. Tiedättehän, että seitsemästä sisaruksesta on kirjoitettu runojakin:
"'Ah, herra', vastas tyttönen —
'Meit' ompi seitsemän'.
"Minä opettelin tämän ja lausuin sen koulussa, mutta toiset olivat häijyjä ja nauroivat. Vanhin meistä on Hanna; seuraava olen minä, sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja seitsemäs on Mira."
"Vai niin, no onpahan siinä perhettä!"
"Aivan liiaksi, niin sanoo jokainen", vastasi Rebekka odottamatta läpeensä pikkuvanhalla avomielisyydellä, joka sai herra Cobbin mutisemaan: "Totisesti!" ja täyttämään vasemman poskensa jälleen tupakalla.
"Ovathan ne herttaisia, mutta vaivaa siitä on, ymmärrättehän, ja eläminen tulee niin kalliiksi", jatkoi tyttö edelleen samaan sävyyn. "Hanna ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin hoivanneet pienokaisia levolle illalla ja ottaneet ne taas aamuin vuoteesta käsiimme. Mutta nyt on kaikki lopussa, se on toki lohdutus; ja meille alkaa oikein ihana aika, kun me kaikki olemme täysikasvuisia ja kiinnityslaina on saatu maksetuksi."
"Kaikki lopussa? Niin, tarkoitat sillä, että lähdet nyt pois kotoa?"
"Ehkä, mutta nyt ei ole enää sellaisia pienokaisia, joita täytyisi alituisesti hoitaa — meidän perheemme on nyt valmis. Äiti sanoo niin, eikä hän ole koskaan pettänyt sanaansa. Miran jälkeen ei ole enää tullut uusia, ja hän on neljännellä. Hän syntyi samana päivänä kun isä kuoli. Miranda täti halusi luokseen Riverboroon Hannan eikä minua, mutta äiti ei tule aikoihin ilman häntä; hän hoitaa taloutta paljon paremmin kuin minä, Hanna nimittäin. Eilisiltana sanoin äidille, että jos minä näytän saavan uusia sisaruksia sinä aikana kun olen poissa, niin äidin pitää lähettää hakemaan minua, sillä silloin kun meillä on pikkulapsia, tarvitaan aina sekä Hannaa että minua kotona, koska äiti itse ei jouda muuhun kuin valmistamaan ruokaa ja hoitamaan taloa."