Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin siskoskatraansa kotona Temperancessa.
Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten. Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.
Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja, menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa. Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa "Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka, ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti, sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin rinnalla.
Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten, päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi. Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet; hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella ulkoa läksyjään — kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät naulittuina vastapäiseen seinään — kaikki antoi Heiluri Simpsonille aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi väsyneesti.
"Miten sinun laitasi on, Rebekka?" kysyi hän.
"Minä sain aamiaiseksi suolaista makrillia", vastasi tyttö.
Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.
"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."
Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden, kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan sävyyn: