Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:
"Mut Bingen, armas Bingen,
sit' emme enää nää!"
Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen, kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin tutustuessaan runouden suureen maailmaan):
"Puu tämä yksin säästä vain,
en salli siihen kajota;
sen varjoss' ennen suojan sain,
nyt sitä suojaan ma."
Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä. Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli asettunut.
"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän, missä se olisi ollut paikallaan, — 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"
"Mitä minä sitten teen käsilläni?" kysyi Emma Jane.
"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti nyt, siinä kaikki. Mitenkä sinun äitisi pitelee käsiään? Nyt minä aloitan:
"'Oi äiti! Kolme maissinjyvää
sa anna mulle vain,
niin elän, kunnes aamu jälleen
koittavi sarastain'."
Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.