"Minnie Urkkija, jos — minä — vielä kerrankin — kuulen — sinun laulavan — jälleen samaa — Simpsonin — lapsille, — niin tiedäthän, kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.
"En tiedä — enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.
"Minä otan pois korallipalani — minä luulen, että sinä samalla saat korvapuustin!"
"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon äidille ja opettajalle — tiedätkös!"
"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai — tai koko maailmalle!" lopetti hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin. Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä', niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän velvollisuuteni."
Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hän uhkasi minua", kuiskasi Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."
Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.
Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin suostumuksen. Kirje kuului näin:
"Minnie Urkkija on ilkimys,
ja verraton viel' siksi.
Ma lahjain vaadin takaisin,
sen survon ruumeniksi.
J.K.— Uskotko nyt?"
R. Randall.