Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen, vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy sievistelevillä kasvoillaan.
Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä, kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois suupielestäsi."
Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.
Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani — tiedäthän?"
"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin saita", huomautti Emma Jane.
"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."
Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana, kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset, jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua, ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:
"Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?"
näin kysyi joka mies.
"Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!"
sen opettaja ties.
Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi, jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö kääntyi, ja kohtasi — miellyttävää jännitystä tuntien — Rebekan katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.
Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento, joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä näky.