"Minä kaiketi kysyn Jane tädiltä", vastasi Rebekka. "Voi, kunpa punainen leninkini olisi jo kunnossa! Jane täti ompeli parhaillaan napinreikiä, kun läksin."
"Minä pyydän äitiä lainaamaan minulle granaattisormuksensa", sanoi Emma Jane. "Näyttää kerrassaan hienolta, kun se kimaltelee auringonvalossa minun osoittaessani lippua. Hyvästi! Älä odota minua lähtiessäsi kouluun, ehkäpä saan ajaa hevosessa."
Kun Rebekka ehti kotiin, oli takaovi lukittu, mutta hän tiesi, että avain oli kynnyskiven alla — ja sen tiesi tietysti jokainen Riverboron asukas, sillä kaikilla oli tapana säilyttää avaimia jotenkin samalla tavoin. Tyttö aukaisi oven ja meni ruokasaliin, jossa hän näki päivällisensä valmiiksi katettuna pöytään ja siinä vieressä Jane tädin kirjelippusen, joka kertoi, että tädit olivat ajaneet rouva Robinsonin mukana Moderationiin. Rebekka söi pikaisesti voileipänsä ja lensi sitten isoja portaita myöten suoraan makuukammioonsa. Siellä oli hänen vuoteellaan uusi rusottava pumpulipuku, jonka Jane tädin ystävälliset kädet olivat ommelleet valmiiksi. Saisiko hän, tohtisiko hän pukea sen ylleen lupaa kysymättä? Oliko tilaisuus kyllin juhlallinen kaivatakseen puvunvaihtoa vai haluaisivatkohan tädit, että hän säästäisi uuden puvun konsertti-iltaan?
"Minä panen sen", mietti Rebekka. "Tädit eivät ole kotona, niin etten voi pyytää lupaa heiltä, ja ehkeivät he olekaan siitä lainkaan pahoillaan. Sehän on kuitenkin vain pumpulikangasta eikä se olisi lainkaan hieno, ellei se olisi uusi ja ellei siinä olisi nauhakoristeita ja ellei se olisi punainen."
Tyttö aukoi molemmat palmikkonsa, suki laineikkaat hiuksensa ja solmi ne jälleen silkkinauhalla. Sitten hän vaihtoi kenkiä ja pujotteli ylleen uuden kauniin pukunsa, jonka selkänapit hänen onnistui napittaa kolmea lukuunottamatta; ne hän jätti Emma Janen napitettaviksi.
Sitten hänen katseensa osui rakkaaseen ruusuiseen päivänvarjoon, jonka väri niin erinomaisesti soveltui hänen pukuunsa ja jota tytöt eivät koskaan olleet nähneet. Päivänvarjo ei tosin ollut ihan sopiva juuri koulumatkalle, mutta hänenhän ei tarvinnut ottaa sitä mukaansa luokkasaliin. Hän saattoi kääriä sen paperiin, näyttää vain sitä koulussa tytöille ja leväyttää sen päänsä ylle vasta kotimatkalla. Hän katsahti vierashuoneen kuvastimeen alakerrassa ja suorastaan sähköistyi näystä, joka siitä kohtasi hänen silmiään. Tuntui melkein siltä, ettei kauneus voinut saada enää suurenmoisempaa ilmennystä kuin tämä hänen taivaan ihana punainen pumpulipukunsa! Hänen silmiensä loiste ja poskiensa hehku jäivät aivan huomaamattomiksi ruusunpunaisen puvun kaikkivoittavan väriloiston rinnalla. Armias! kellohan oli jo kahtakymmentä vailla yksi; hän myöhästyisi. Rebekka tanssi ulos takaovesta, taittoi punaisen ruusun veräjänpielessä olevasta pensaasta ja riensi sen mailin matkan, joka erotti kivitalon opintemppelistä, uskomattoman lyhyessä ajassa kohdaten koulun portaiden luona Emma Janen myöskin hengästyneenä mutta loistavana.
"Rebekka Randall!" huudahti Emma Jane. "Sinä olet kaunis kuin kuva!"
"Minä?" nauroi Rebekka. "Loruja, se on vain minun punainen pukuni."
"Et sinä olekaan kauniin näköinen joka päivä", jatkoi Emma Jane, "mutta nyt sinä olet jollakin tavoin erilainen kuin muulloin. Katsohan minun granaattisormustani. Äiti hieroi sitä vedellä ja suovalla. Kuinka ihmeessä Miranda täti sallikin sinun panna uuden puvun yllesi?"
"Tädit olivat molemmat poissa, enkä voinut pyytää lupaa", sanoi Rebekka huolissaan. "Kuinka? Luuletko, että he olisivat kieltäneet?"