"Miranda tätihän kieltää aina, eikö totta?" kysyi Emma Jane.
"Ky-yllä; mutta nythän on sellainen — merkkipäivä; melkein yhtä tärkeä kuin pyhäkoulukonsertti."
"Niin", myönsi Emma Jane, "onpa tietystikin, kun taululla on sinun nimesi ja me osoitamme sinun lippuasi; ja sitten vielä meidän ylevä kaksinpuhelumme ja muuta."
Iltapuoli tarjosi jokaiselle pelkkiä voitonhetkiä. Kukaan ei suoranaisesti nolannut itseään, ei näkynyt kyyneliä, eikä ainoankaan äidin tarvinnut hävetä jälkeläistensä takia. Neiti Dearborn sai kuulla monta ihailevaa mainintaa saavutuksistaan, ja hän epäröi itsekseen kuuluivatko kiitokset hänelle vai Rebekalle. Tyttö ei koko iltapuolena esiintynyt useammin kuin monet muutkaan oppilaat, mutta kuitenkin hän joutui tavallaan etualalle. Rebekka ei voinut koskaan jäädä huomaamattomana syrjään, vaikka hän ei suinkaan ollut tungetteleva. Hän oli aina valmis ja halukas joka puuhaan eikä milloinkaan kainostellut; mutta mitään tilaisuutta hän ei käyttänyt kerskailuun, hän pyrki innokkaasti vain kiinnittämään toisia jokaiseen hauskutukseen mitä keksittiin.
Vihdoin oli iltapäivän ohjelma lopussa, ja Rebekasta tuntui hänen hiljalleen suoriutuessaan kotipolulle, ettei hän enää milloinkaan voi kylmetä ja tyyntyä. Sinä iltana hänellä ei ollut enää läksyjä luettavana, eikä ajatus, että hänen oli määrä huomenna auttaa hilloamisessa, lainkaan kauhistanut häntä — vastenmieliset mietteet eivät voineet saada jalansijaa siinä kirkkaudessa, joka nyt ympäröi hänen sieluaan. Taivaalle keräytyi paksuja pilviä, mutta siitä hän vain sai aiheen iloita: nyt hän saattoi levittää auki päivänvarjonsa, ilman että hänen tarvitsi pelätä sen kauhtumista. Oikeastaan Rebekka ei nyt kävellytkään maisen kamaran pinnalla, ja hän tuskin aavistikaan olevansa tavallisia kuolevaisia, ennen kuin hän saapui kivitalon takaovelle ja näki Miranda tätinsä seisovan oviaukossa. Silloin tyttö syöksyi korkeuksistaan äkisti maahan jälleen.
RUUSUJEN TUHKAA
"Siinäpä hän on; toista tuntia myöhästyneenä. Jos hän olisi viipynyt vielä hiukan kauemmin, niin rajuilma olisi ollut hänen niskassaan, mutta hän ei koskaan osaa katsoa eteensä", puheli Miranda Janelle. "Ja kaiken muun lisäksi hän on pyntännyt uuden pukunsa ylleen, kulkee samanlaisin tanssikouluaskelin kuin isänsäkin ja heiluttelee päivänvarjoaan ikään kuin olisi teatterilavalla! Kuule nyt, Jane, minä olen vanhempi meistä kahdesta, ja nyt minä aion puhua suuni puhtaaksi. Ellet siedä kuulla, niin voit mennä keittiöön siksi aikaa kun olemme selvinneet tästä. Tule tänne, Rebekka; minä haluan puhutella sinua. Kuinka sinä panit ilman lupaa yllesi uuden puvun näin koulupäivänä?"
"Aioin päivällisaikana kysyä lupaa, mutta kun täti ei ollut kotona, niin en voinut", alkoi Rebekka.
"Se ei ole totta; sinä otit sen yllesi sen vuoksi, että olit yksin kotona, vaikka hyvin tiesit, etten minä koskaan olisi sallinut sitä."
"Jos minä olisin ollut varma, ettei täti sitä salli, niin minä en olisi tehnyt näin", sanoi Rebekka, koettaen puhua totuudenmukaisesti. "Mutta minä en ollut varma, ja sen vuoksi kannatti yrittää. Minä ajattelin, että täti kenties olisi myöntänyt, jos täti olisi tietänyt, että koulussa oli melkein oikea näytäntö."