"Mutta rakas neiti Dearborn, enhän minä koskaan puhu luonnosta enkä orjuudesta. Enhän voi kirjoittaa, ellei minulla ole mitään sanottavaa, enhän?"
"Siksipä juuri ainekirjoitus onkin hyödyllistä", vastasi neiti Dearborn hiukan epäröiden; "se kasvattaa sinua keksimään sanottavaa. Viimeisessä aineessasi, 'Yksinäisyydestä', olet tuskin sanonut mitään, mikä olisi kovinkaan mielenkiintoista; olet tehnyt sen niin ylimalkaiseksi ja arkipäiväiseksi, ettei se voi oikein vaikuttaa. Sinä käytät siinä liian usein 'te' ja 'sinä' sanoja; sinun pitäisi silloin tällöin keksiä lomaan jokin 'minä' tai 'me', jotta kaikki tuntuisi paremmin kirjalliselta. 'Minä aukaisen mielikirjani'; 'ajatuksemme tarjoavat meille suurta lohtua yksinäisyytemme hetkinä', ja niin edespäin."
"Minä en tällä viikolla tiedä yksinäisyydestä sen enempää kuin viime viikolla tiesin ilosta ja velvollisuudesta", nurisi Rebekka.
"Sinä koetit kyhätä sukkeluuksia vakavasta asiasta", sanoi neiti
Dearborn nuhtelevasta, "ja sen tähden et tietenkään onnistunut."
"En tiennyt, että te aioitte määrätä meidät lukemaan ääneen kirjoituksemme", sanoi Rebekka ja myhähti hämillään muistaessaan, kuinka tunnilla oli käynyt.
Vanhempia oppilaita oli kehoitettu viiden minuutin kuluessa kirjoittamaan "Velvollisuus ja ilo" nimisestä varsin innostavasta aiheesta. Rebekka oli ponnistellut, yritellyt ja hikoillut turhaan. Kun hänen olisi vuorollaan pitänyt lukea kirjoituksensa, tunnusti tyttö, ettei hän ollut saanut mitään aikaan.
"Onhan sinulla ainakin kaksi riviä", huomautti opettaja, "koska näen ne kivitaulullasi."
"En haluaisi lukea niitä; ne eivät ole kunnollisia", pyyteli Rebekka.
"Lue, minkä olet kirjoittanut, olipa se sitten hyvää tai huonoa, lyhyttä tai pitkää. En voi sallia kenenkään vapautuvan tehtävistään."
Rebekka nousi seisaalleen, täynnään salaista naurunhalua sekä samalla kauhistuksen ja häpeän tunnetta. Sitten hän luki matalaan ääneen seuraavan säeparin: