"Jos Työ ja Ilo riitaantuu,
niin Työn saa jäädä tukkoon suu."
Dick Carterin pää katosi pöydän alle, ja Living Perkins oli tukehtumaisillaan naurusta.
Neiti Dearbornkin nauroi. Hän oli tuskin vielä sen kummempi kuin lapsi, eikä näiden nuorten ajatusten paimentaminen suinkaan liian usein vedonnut hänen huumorintajuunsa.
"Saat yrittää uudelleen koulutuntien päätyttyä, Rebekka", sanoi hän, mutta sanoi tämän hymyillen. "Sinun runottaresi ei tarjoa suinkaan liian ylevää ajatusta nuorelle kelpo tytölle, jonka pitäisi rakastaa velvollisuuksiaan."
"Se ei olekaan minun ajatukseni", puolustautui Rebekka. "Minulla oli vasta ensimmäinen rivi valmiina, kun näin teidän aikovan soittaa kelloa ja sanoa, että määräaika oli kulunut. Olin silloin kirjoittanut 'riitaantuu' enkä minä voinut keksiä muita loppusointuja kuin 'luu' ja 'puu' ja 'suu'. Ja sitten se tuli tällaiseksi. Mutta minä voin korjata sen näin:
"Jos Työ ja Ilo riitelee, niin Ilosta sa loppu tee."
"Siinä on toki ajatus koko lailla parempi", myönsi neiti Dearborn, "vaikka minun mielestäni 'lopun tekeminen' ei ole runollisena ilmaisukeinona juuri sen kauniimpaa kuin 'suun tukkeaminenkaan'."
Kun Rebekalle nyt oli opetettu, että "me" ja "minä" sanojen käyttäminen antaisi ainekirjoitukselle hienon ja kirjallisen sävyn, muokkasi hän yksinäisyyttä käsittelevän aineensa huolellisesti uudelleen, ottaen mahdollisimman tarkoin varteen neiti Dearbornin neuvot. Siten sai kirjoitus seuraavan muodon, joka tuskin tyydytti enempää opettajaa kuin oppilastakaan:
"YKSINÄISYYS"
"Olisi väärää väittää, että minä koskaan olen yksinäni, sillä virkistävät ajatukset ovat alati minun lohtunani. Ihminen voi olla tosin yksin, mutta hän saattaa ajatella. Minä aukaisen mielikirjani ja luen siitä lempikertomukseni. Me puhelemme tädillemme tai veljellemme, silitämme kissaamme tai katselemme valokuva-albumiamme. Minulla on sitä paitsi työni ja askareeni: kuinka suurta iloa ne tarjoavatkaan minulle, jos satun rakastamaan työtä. Kaikki meidän pikku talousaskareemmekin estävät meitä tuntemasta yksinäisyyttä. Tunnenko minä itseni hylätyksi koskaan silloin kun noukin lastuja sytyttääkseni valkean ja keittääkseni iltaruokani? Tahi silloin, kun pesemme maitokiuluamme ennen kuin lypsämme lehmämme? Minä en voisi uskoa sitä."