"KATSO KALPEATA MARTTYYRIA"
Näihin aikoihin juolahti Rebekan mieleen, kun hän juuri oli lukenut spartalaisen pojan tarinan, että hänen sietäisi itse rangaista itseään jollakin lempeällä tavalla aina, kun hän tunnossaan olisi täysin varma rangaistuksen terveellisyydestä. Välittömän aiheen tällaiseen päätökseen tarjosi muuan onneton tapahtuma, vieläkin murheellisempi kuin useimmat muut tässä hairahduksien rikastuttamassa elämässä.
Rebekka oli lähtenyt paras pukunsa yllään Cobbien luo juomaan teetä. Mutta kun hän kulki sillan yli, valtasi virran kauneus äkkiä hänen kaikki ajatuksensa, ja tyttö nojautui äskenmaalattuun kaiteeseen ilahduttaakseen silmiään vaahtoavaa vesiputousta katselemalla. Lepuuttaen kyynärpäitään ylimmällä kaidepuulla hän kumartui miellyttävän vapaasti yli rintanojan ja jäi siihen unelmoimaan.
Padon yläpuolella virta laajeni tyveneksi suvannoksi muistuttaen peilikirkasta järveä, jonka pintaan sininen taivas ja vehmaat rannat heijastuivat kaikessa ihanuudessaan. Sillan luona kohisi vesiputous, jossa virta ihmeellisinä pyörteinä ja kullanloistavina, vinhasti kiitävinä patsaina syöksyi yli esteiden, kadoten lumivalkoisena vaahtoavaan syvyyteen.
Rebekka ei voinut koskaan kulkea sillan yli kumartumatta kaiteen reunalle ihmettelemään ja mietiskelemään, ja tällä kertaa hän parhaillaan viimeisteli runoa, johon vesiputouksen katseleminen oli antanut innoittavan aiheen:
Vierivän virran rannalla
kaks tyttöä ma näin,
Rebekka toinen nimeltään
ja toinen Emma Jane.
"Ah, oisipa mun eloni",
näin sanoi Emma Jane,
"kuin virta tää, niin rauhainen,
ja tyyni, kirkas näin."
"Ma pärskehenä olisin
taas kosken kuohuissa!
Ei tyyni rauha mulle käy,
ja sit' en suosi ma!"
(Näin sanoi tumma tyttönen
nyt toverillensa;
he ystävykset olivat,
vaan eivät sukua.)
Mut, ah! se mitä toivomme
ei aina käykään päin;
kai rauha tulee osaksein,
saa kuohut Emma Jane!
"Minua ei miellytä tämä 'saa kuohut Emma Jane', mutta en nyt keksi
siihen muutakaan. Ui, mikä maalinhaju! Kas, sehän lähtee minusta!
Voi, voi — minun paras pukuni näin täynnä väritahroja! Huh! Mitähän
Miranda täti tästä sanookaan!"
Itsesoimauksen kyynelet valuivat tytön kasvoille, kun hän juoksi mäkeä ylös Cobbien luo tietäen saavansa siellä myötätuntoa ja toivoen samalla kaikesta huolimatta jotakin apuakin ahdinkoonsa.