Hänen ensimmäinen ponnistuksensa marttyyrinkruunua kohden ei ollut suinkaan joka suhteessa täysin onnistunut. Rangaistakseen itseään Rebekka oli jäänyt pois pyhäkoulun illanvietosta, vaikka hän olikin näihin tilaisuuksiin — muun puutteessa — sanomattoman ihastunut. Hänen poissaolostaan oli seurauksena, että pari esiintyvää pienokaista, jotka olivat ehdottomasti luottaneet hänen apuunsa — sillä Rebekka taisi aina muiden lausuntatehtävät paremmin kuin he itse — nyt epäonnistuivat auttamattomasti. Lisäksi oli hänen luokkansa sitoutunut lukemaan vuoron mukaan jakeittain erään vaikean raamatunkohdan, ja oppilaat olivat ahkeroineet koko sunnuntai-iltapäivän laskeakseen kotonaan, mikä jae tulisi istumajärjestyksen mukaan kunkin luettavaksi, ja harjoitelleet vain sitä. Kun heidät sitten kutsuttiin suorittamaan tehtäväänsä, eivät he aluksi edes huomanneet, että Rebekan poissaolo muuttaisi koko järjestyksen; ja niinpä isku sitten olikin musertava, kun kaikki jebusealaiset ja amorilaiset, hebrealaiset, kreikkalaiset ja farisealaiset joutuivat sellaisten esiintyjien äännettäviksi, jotka eivät pystyneet lainkaan selviytymään niistä. Rebekka huomasi tästä, että oikean itsekurituksen täytyi, kuten armeliaisuudenkin, alkaa kotinurkista, mutta — päinvastoin kuin armeliaisuuden — myöskin päättyä niihin, ulottumatta vieraisiin, viattomiin olentoihin. Tyttö katsahti epätietoisena ympärilleen seisoessaan siinä ikkunan luona. Hänen täytyi uhrata jotakin, ja hänellä ei totta puhuen ollut paljon uhrattavaa, tuskin muuta kuin — niin, asia oli auttamaton, ei muuta kuin rakas, ruusuinen päivänvarjo. Eikä hän voinut kätkeä sitä ullakolle, sillä jonakin heikkona hetkenä hän silloin varmasti hakisi sen jälleen käsiinsä. Tyttö pelkäsi, etteivät hänen siveelliset voimansa riittäisi siihenkään, että hän koettaisi taittaa sen palasiksi. Hänen katseensa harhailivat päivänvarjosta pihan omenapuihin ja osuivat sitten kaivon vipuun. Nyt hän sen tiesi: hänen täytyi viskata rakkain omaisuutensa kaivon syvyyksiin. Toiminta seurasi viipymättä päätöstä. Rebekka hiipi ulos pimeään, läheni uhripaikkaa, nosti syrjään kaivonkannen, värisi vasten tahtoaankin hetkisen ja heitti sitten päivänvarjonsa kaivoon, kaikella voimallaan. Uhrautumisen tuskallisimpana hetkenä häntä lohdutti ajatus, että hän muistutti suuresti niitä pakanaäitejä, jotka heittivät pikkulapsensa Ganges-virran pyhille krokotiileille.
Tekonsa jälkeen hän nukkui hyvin ja nousi aamulla virkistyneenä, kuten ylennetyn sielun laita aina pitäisi olla ja toisinaan onkin. Mutta aamiaisen jälkeen huomattiin, että oli mahdotonta saada vintatuksi vettä kaivosta. Rebekka oli mennyt kouluun puhdistunein ja kirkastunein mielin. Abias Flagg haettiin apuun. Hän aukaisi kaivonkannen, etsi vaikeuksien syytä ja löydettyään sen viimein onnistui suurin ponnistuksin poistamaan haitan. Seikka oli se, että päivänvarjon norsunluinen kädenkoukku oli tarttunut kiinni vesikiulun ketjuihin, ja kun tädit sitten yrittivät vintata kiulun ylös, oli katuvan sydämen uhrilahja auennut levälleen ja takertunut monihaaraisine teräsjousineen melkein lähtemättömästi kaivon seinämyksiin. On turhaa mainitakaan, ettei mikään pahanilkinen kujeilija olisi saanut tällaista kiusanvehjettä onnistumaan ilman pimeyden valtain apua, mutta onneton ihmisvesa oli koettaessaan vaeltaa hyveen polkuja saanut sen aikaan kädenkäänteessä.
Kätkekäämme verhon peittoon näytelmä, joka Rebekan koulusta tultua näyteltiin. Miranda tädin puolella olivat terve järki, oikeudentunto ja logiikka. Kun Rebekka paran vihdoin äärimmäisessä hädässä, ikään kuin seinää vasten puserrettuna, oli pakko tunnustaa syyt, jotka olivat saaneet hänet uhraamaan päivänvarjonsa, sanoi hänen tätinsä:
"Kuule nyt, Rebekka: sinä olet liian suuri saadaksesi vitsoja, enkä minä koskaan lyö sinua; mutta milloin sinä vastedes jälleen tunnet, ettei sinua ole rangaistu tarpeeksi, niin puhu vain siitä minulle; minä koetan miettiä, voisinko keksiä jotakin. Minä tosin en ole yhtä kekseliäs kuin eräät toiset, mutta koetan ainakin parastani. Ja mitä hyvänsä sitten löytänenkin sinun varallesi, niin varmaa on, ettei sen vuoksi ainakaan koko perheen tarvitse nieleksiä norsunluujauhoja, puutikkuja ja punaisia silkkiriepuja juomavetensä mukana."
"LUMIVALKOISTA" JA "PURPPURAA"
Korjuujuhlien aikoihin olivat Simpsonien asiat luisuneet tilaan, jota täytyi todella sanoa pulaksi, yksinpä tämänkin seikkailunomaisessa köyhyydessä syntyneen ja kasvaneen perheen piirissä. Heillä oli tuskin mitään syötävää, vielä vähemmän ylle pantavaa.
Näinä aikoina, kun nuoret Simpsonit alakuloisina ja nälissään katselivat muiden ihmisten kalkkunoita, jotka olivat haljeta lihavuuttaan, ja kaikkia varastoihin koottuja meloneja, kurpitsoita ja maissintähkiä, heissä virisi yritteliäisyyden halu. Jo aikaisemmin syksyllä he olivat myyneet naapuritaloissa erään tehtaan saippuoita; sillä tavoin he olivat hankkineet lapsenvaunut, jotka olivat tosin perin heikkorakenteiset mutta kestivät sentään jotenkuten sileillä teillä. Nyt Simpsonin lapset, jotka arvatenkin olivat perineet isältään hivenen liikemiehentaitoa, päättivät ulottaa kauppatoimensa myös lähikyliin. Saippuayhtiö Excelsior maksoi pienille asiamiehilleen perin vähäisen myyntipalkkion, mutta se ymmärsi kiihottaa lasten mielikuvitusta: tehtaan kiertokirjeiden mukana saapui heille koreanvärisiä kuvia palkinnoista, joita annettiin tiettyyn kappalelukuun päässeille myyjille.
Clara Belle ja Susan Simpson neuvottelivat asiasta Rebekan kanssa, joka innostui yritykseen koko sydämestään ja lupasi, että sekä hän että Emma Jane Perkins koettavat auttaa sitä menestymään. Palkinnot, joiden voittamiseen oli mahdollisuuksia, olivat seuraavat kolme loistoesinettä: kirjahylly, plyyshipäällyksinen tuoli ja vierashuoneen lamppu. Simpsoneilla ei tietystikään ollut kirjoja, ja he luopuivat myöskin ajattelemasta plyyshituolia, joka olisi tosin ollut hyödyllinen tässä seitsenhenkisessä perheessä (isää ei voitu ottaa lukuun, sillä hän istui tavallisesti jossakin muualla valtion kustannuksella); sen sijaan lapset hehkuivat innosta ajatellessaan loistolamppua. Se kävi pian heille rakkaammaksi kuin ruoka, juoma ja vaatteet. Ei myöskään Rebekan tahi Emma Janen mielestä siinä ollut mitään outoa, että Simpsonit tavoittelivat vierashuoneenlamppua. He katselivat päivittäin lampun kaunista kuvaa ja tunsivat mielessään, että jos he itse olisivat vapaita asioitsijoita, niin he uurastaisivat, kärsisivät ja hikoilisivat voittaakseen sellaisen tavattoman edun, että saisivat tulevina talvi-iltoina olla ja elää moisen lampun valaisemassa huoneessa. Lamppu oli kiillotettua messinkiä — kertoi kiertokirje, — vaikka katsojat ylipäänsä luulivatkin sitä puhtaaksi kullaksi; ja varjostin, joka saatiin lampun mukana, jos myytiin sata saippuaa lisää, oli ruusuteltua kreppipaperia, ja siitä oli olemassa kaksitoista eri värivivahdusta, joista asiamies saisi valita mieleisensä.
Heiluri Simpson ei ollut lainkaan mukana liikeyhtymässä. Clara Belle oli varsin onnistunut myyjä, mutta sammaltava Susan ei saanut kootuksi kovinkaan suuria asiamiespalkkioita; ja kaksoset, jotka olivat vielä liian nuoria, jotta heihin olisi voitu täysin luottaa, saivat mukaansa aina vain puolisen tusinaa saippuapalasta kerrallaan. Heillä täytyi myös olla kauppamatkoillaan ostajille näytettävänä kirjoitettu myyntiohje, jossa ilmoitettiin saippuan hinta yksin kappalein, tusinoittain sekä laatikoittain.
Rebekka ja Emma Jane tarjoutuivat lähtemään puolen mailin matkan päähän jollekin taholle koettaakseen, saisivatko he kaupatuksi saippuamerkkejä "Lumivalkoinen" ja "Purppura", joista edellinen oli tarkoitettu pesusaippuaksi ja jälkimmäinen toilettitarpeisiin.