"Siitä minä en ole varma", sanoi Rebekka rehellisesti, "mutta minä katson kiertokirjeestä — siinä varmasti puhutaan asiasta." Ja hän otti asiapaperit taskustaan.
"Mitä te aiotte tehdä niillä suurenmoisilla rahoilla, jotka kauppatoiminnallanne ansaitsette?"
"Me emme myy omaan laskuumme", sanoi Rebekka luottamuksellisesti. "Ystäväni, joka pidättelee hevosta portilla, on rikkaan seppämestarin tytär, eikä hän tarvitse rahaa. Minä olen kyllä köyhä, mutta minä asun kivitalossa tätieni luona, eivätkä he sallisi minun kierrellä maailmalla rahaa ansaitsemassa. Me koetamme saada palkinnon eräille ystävillemme."
Aikaisemmissa paikoissa ei Rebekan mieleenkään ollut juolahtanut kertoa asian oikeata laitaa, mutta nyt hän odottamattomaksi hämmästyksekseen huomasi äkkiä parhaillaan kuvailevansa herra ja rouva Simpsonia, heidän lapsilaumaansa, köyhyyttään ja ilotonta elämäänsä ja sitä, miten suuresti he tarvitsivat vierashuoneen lamppua, joka tekisi heidän olemassaolonsa hiukan valoisammaksi.
"Sitä seikkaa teidän ei tarvitse todistella", nauroi mies ja kohottautui katselemaan portilla odottavaa "rikkaan seppämestarin tytärtä". "Käsitän, että heidän on saatava lamppu jos he sitä toivovat, ja etenkin jos te toivotte sitä. Minä tiedän kyllä kokemuksestani, miltä elämä tuntuu ilman vierashuoneenlamppua. Antakaahan nyt kiertokirje tänne, niin teemme pienen laskelman. Paljonko Simpsonien myynnistä vielä puuttuu tällä hetkellä?"
"Jos he myyvät vielä kaksisataa saippuaa tässä kuussa ja samoin seuraavassa, niin he voivat saada lampun jouluksi ja varjostimen sitten keväämmällä. Mutta pelkään, etten minä voi auttaa heitä juuri muulloin kuin tänään, sillä Miranda täti ei kai salli sitä."
"Ymmärrän. No, sittenhän kaikki on hyvin. Minä otan kolmesataa saippuaa; silloin he saavat varjostimenkin samalla kertaa."
Rebekka oli istunut hyvin lähellä kuistikon ulkoreunaa, ja kuullessaan nämä sanat hän liikahti äkkiä, kaatui taaksepäin ja hävisi tuuheaan sireenipensaikkoon. Onneksi kuistikko ei ollut korkealla maasta, ja huvittunut pohatta onki tytön käsiinsä ja harjasi hänen pukunsa.
"Teidän ei pidä milloinkaan ilmaista hämmästystänne, kun saatte suuren ostomääräyksen. Sen sijaan, että kaaduitte selällenne noin kehnoon liikemiestapaan teidän olisi pitänyt vastata: Ehkäpä sopisimme yksin tein kolmesta ja puolesta sadasta?"
"Oi, minä en koskaan olisi saanut niitä sanoja suustani!" vastasi
Rebekka, joka kasvoiltaan tulipunaisena häpesi kömpelöä putoamistaan.
"Mutta minusta tuntuu, että ette menettele järkevästi ostaessanne niin
paljon. Tiedättekö varmaan, että teillä on siihen varaa?"