Rebekka tähtäsi nuhtelevana, melkeinpä ankarana silmiensä koko tulen herra Cobbiin samalla kun hän vastasi:
"Ohoh, johan te nyt puhutte yhtä joutavasti kuin kaikki muutkin! Nimillä on aina suuri ero. Kun minä sanon: 'Randallin talo', niin voitteko silloin arvata, miltä talo näyttää?"
"En, en voi väittää arvaavani", myönteli herra Cobb levottomana.
"Mutta kun minä sitten sanon: 'Hopeapuron talo', niin mitä te silloin siitä ajattelette?"
Herra Cobb huomasi olevansa samassa asemassa kuin oikeasta elementistään kiskaistu, hiekalla sätkyttelevä kala. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä vastaamasta, sillä Rebekan katse tunkeutui kuin valonheittäjä hänen aivoihinsa ja paljasti niiden tyhjät ontelot.
"Kaiketi siellä on puro jossakin lähettyvillä", sanoi hän arastellen.
Rebekka näytti pettyneeltä, mutta ei kokonaan toivottomalta. "Ei hullummastikaan", sanoi hän rohkaisten. "Te pyyhkäisitte liepeitä, mutta ette saanut niitä kouraanne. Onhan siellä puro, mutta se ei olekaan mikään tavallinen puro. Sen vierillä on nuoria puita ja pensaslapsukaisia; se on sellainen matala, soliseva pikku puro, ja sen pohja on valkoista hiekkaa, jossa kimaltelee lukemattomia pieniä kiviä. Milloin hyvänsä aurinko vähänkin pilkistää esiin, sieppaa puro heti päivänsäteet mukaansa ja sitten se säkenöi niin pitkälti kuin päivää riittää. Eikö teidän mahanne tunnu tyhjältä? Minun kumminkin tuntuu. Minä pelkäsin, että myöhästyisimme postivaunuista, enkä sen vuoksi voinut syödä aamiaista."
"Sitten on viisainta, että nyt syöt evääsi. Minä en saa mitään ennen kuin saavun Milltowniin, jossa saan palasen kaakkua ja kupin kahvia."
"Kunpa minäkin saisin nähdä Milltownin kaupungin! Se taitaa olla vielä suurempi ja isoisempi kuin Wareham — enemmän Pariisin tapainen? Neiti Ross kertoi minulle Pariisista; hän osti sieltä minun punaisen päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Kuulettehan, kuinka vieteri napsahtaa, kun tämän aukaisee. Minulla on täällä kaksikymmentä senttiä rahaa, ja sen pitää riittää kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja musteeseen. Äiti sanoi, ettei Miranda täti mielellään anna minulle rahaa enää sellaisiin, kun hänen kuitenkin täytyy ruokkia ja vaatettaa minut ja maksaa minun koulukirjani."
"Pariisi ei kylläkään ole mikään iso kaupunki", tuumi herra Cobb vastahakoisesti. "Se on ikävin paikka koko Mainen valtiossa. Minä olen ajellut siellä aina toisinaan."