"Mitä sitten tuli tielle, Jane täti?"
"Hän kuoli — vähän ennen."
"Ah!" Rebekan silmät kostuivat.
"Hän oli sotilas ja kuoli haavoihinsa eräässä sairaalassa kaukana
Etelässä."
"Voi, Jane täti!" sanoi Rebekka hiljaisesti. "Eikä täti ollut edes näkemässä?"
"Kyllä; olin hänen luonaan, kun hän kuoli."
"Oliko hän nuori?"
"Oli, nuori ja urhea ja kaunis, Rebekka. Hän oli herra Carterin veli,
Tom."
"Oh, se on minusta iloista, että täti sentään oli hänen luonaan! Sehän ilahdutti häntäkin, eikö niin, Jane täti?"
Jane neiti ikään kuin katsahti puoleksi unohdettujen vuosien taakse, ja hänen mieleensä nousi muisto Tomin ilosta: miehen heikko hymy, kyynelet hänen väsyneissä silmissään, hänen hiljainen äänensä. Muisto järkytti Jane tätiä. Hän ei koskaan ollut kertonut siitä ainoallekaan ihmisolennolle, sillä kukaan hänen läheisistään ei olisi ymmärtänyt häntä. Nyt hän ujoudesta punastellen nojasi päätään nuoren tytön olkaan kätkeäkseen kyynelten täyttämät silmänsä hänen näkyvistään ja sanoi: "Se oli julmaa, Rebekka!"