Pieni Simpson oli vaipunut unisena kokoon Rebekan polvella; hänen päänsä oli retkahtanut taaksepäin, ja nyt hän imeskeli hiljaisena peukaloaan. Rebekka taivutti päätään, kunnes hänen poskensa kosketti tädin harmaisiin hiuksiin; hän hyväili tätiä arasti ja sanoi: "Olen niin suruissani puolestanne, Jane täti!" Tytön silmät olivat lempeät ja hellät, ja hänen sydämensä ikään kuin liikahti ja kasvoi rinnassa, kasvoi ymmärtämyksestä ja syvästä osanotosta.
Tällaiset sisäiset kokemukset loivat eloa arkielämän hiljaisuuteen, jota näinä aikoina yhä enensi se, että Dick Carter, Living Perkins ja Hulda Meserve olivat lähteneet jatkamaan koulunkäyntiään Warehamiin. Rebekan laatuiselle luonteelle elämä kuitenkaan ei voinut käydä kokonaan yksitoikkoiseksi ja seikkailuttomaksi. Hänen mielensä oli taipuisa ja vaikutelmille altis. Hän rakenteli tuttavuuksia joka nurkassa ja kolossa.
Rebekka piti Emma Janesta, mutta tämän ystävyyssuhteen olivat kuitenkin aiheuttaneet naapuruus- ja tilapäiset olosuhteet eikä sielujen sukulaisuus. Rebekkaa miellytti pienen naapurittaren rakastettavuus, uskollisuus ja alttius, mutta samalla hän etsi alituisesti niiden takaa henkisiä aarteita; etsi, mutta ei löytänyt milloinkaan, sillä vaikka Emma Jane oli häntä vanhempi, oli tyttö kuitenkin vielä aivan kypsymätön. Hulda Meserven maailmantuntemus oli suorastaan hurmaava, sillä hän oli oleskellut naimisissa olevien sisariensa luona Milltowissa ja Portlandissa. Mutta Hulda oli purevakielinen eikä hänessä voinut juuri huomata taipumusta myötätuntoisuuteen, ja nämä seikat vieroittivat Rebekkaa hänestä. Dick Carterin kanssa Rebekka toki saattoi keskustella järkevästi opinnoista ja läksyistä. Dick oli sangen kunnianhimoinen poika, täynnään tulevaisuuden suunnitelmia, joita hän avomielisesti pohti Rebekan kanssa; mutta kun Rebekka alkoi viittailla omiin tulevaisuudentoiveisiinsa, laimeni pojan harrastus tuntuvasti.
Jerry sedän ja Sara tädin ystävyys oli kokonaan toista laatua — se oli hyvin miellyttävää, mutta kenties hiukan vaarallista lajia. Rebekan käynti heidän majassaan sai vanhukset aina visertelemään ihastuksesta. Tytön iloinen laverrus ja hänen hullunkuriset huomautuksensa elämästä ylimalkaan suorastaan häikäisivät näitä sydämellisiä ihmisiä, jotka tarkkasivat hänen jokaista sanaansa aivan kuin lapsi olisi ollut profeetta. Ja Rebekka arvelikin joskus itsekseen, vaikkeivät mitkään edelliset kokemukset olleet häntä tähän kasvattaneet, että oli toisinaan arveluttavaa iloita edes tällaisen vanhan, arkipäiväisen pariskunnan sokeasta ihastuksesta. Hyvällä syyllä voi sanoa, että Jerry setä oli Rebekan ainoa todellinen uskottu koko kylässä, ainoa olento, jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä. Kivitalossa tyttö harjoitteli soittimen ääressä asteikkoja ja juoksutuksia, mutta Cobbin pienen harmonin luona hän lauleli kuin lintu ja improvisoi lauluilleen yksinkertaisia säestyksiä, joita hänen kuulijansa pitivät suorastaan ihmeellisinä. Täällä hän oli iloinen ja rakastettu. Mutta, tyttö ajatteli, ollapa edes joku ihminen, joka ei olisi yksin pitänyt hänestä, vaan olisi myös ymmärtänyt häntä — ihminen, joka puhuisi hänen kieltään, käsittäisi hänen toiveensa ja tyydyttäisi hänen salaperäisen kaipauksensa! Olisiko kenties Warehamissa, suuressa maailmassa, ihmisiä, jotka ajattelisivat, unelmoisivat ja ihmettelisivät elämää kuten hän!
Itse asiassa Jane Sawyer tuskin ymmärsi sisarentyttöään paljon paremmin kuin Mirandakaan. Mutta heidän suhteissaan Rebekkaan oli se suunnaton ero, että Jane silloinkin, kun tyttö sai hänet ymmälle, tunsi pitävänsä hänestä ja uskoi hänestä parhainta, vaikka kuuntelikin ihan neuvotonna selitystä vaikuttimista, jotka olivat aiheuttaneet tuon tai tämän ällistyttävän teon. Janessa oli tapahtunut suuri sisäinen muutos sinä aikana, minkä Rebekka oli asunut kivitalossa. Hänen elämällään oli nyt tarkoitus, jota hän ennen ei ollut siinä tuntenut. Aamupuhdetta elostutti Rebekan kouluunlähtö kaikkine pikku puuhineen — tytön kouluaamiainen oli järjestettävä kääreisiin ja rasioihin, oli tarkattava, ettei Rebekka unohtaisi kalossejaan tai sadetakkiaan ja sateensuojaansa, sitten tuli jäähyväisten vuoro, ja sen jälkeen Jane vielä tiedottomasti viivähti ikkunanpielessä tavoittaakseen tytön kädenhuiskutuksen.
Täti hämmästyi huomatessaan ylpeilevänsä siitä, että Rebekka näytti viikko viikolta kauniimmalta, että tytön kaula ja posket pyöristyivät ja hänen kasvojensa väri kävi raikkaammaksi. Ei kukaan olisi osannut aavistaa, mikä hiljainen ilo täytti hänen sydämensä, kun hän katseli Rebekan tummaa päätä sen kumartuessa kirjan ylle. Janen rajoitettu, arkinen elämä alkoi versoa siitä katseesta, joka pirahteli tästä nuoresta, raikkaasta kukasta.
Vähitellen tytön mielestä alkoi hälvetä ajatus pyrkiä taiteilijaksi vanhan ystävänsä neiti Rossin tapaan; hän alistui ymmärtämään, kuinka vaikeata olisi ollut hankkia hänelle asiaankuuluvaa opetusta. Miranda täti ei ymmärtänyt sellaisen taipumuksen kehittämisessä olevan mitään järkeä eikä hän myöskään sanonut käsittävänsä, kuinka taiteella milloinkaan voitaisiin ansaita rahaa. Oli toiveita, hyvin häälyviä toiveita, että neiti Morton, joka soitti kirkon harmonia jumalanpalveluksissa, antaisi Rebekalle muutamia musiikkitunteja; mutta näiden toiveiden toteuttaminen riippui kokonaan siitä, suostuisiko rouva Morton ottamaan häkillisen heiniä palkkioksi tyttärensä suomasta opetuksesta. Soitto oli Miranda tädin mielestä yhtä arvotonta, tarpeetonta ja tyhmää huvia kuin maalailu tai tanssiminenkin, mutta hän salli kuitenkin Rebekan harjoitella tunnin verran päivittäin talon vanhalla pianolla ja lupasi sisarensa pyynnöstä myöntää hiukan ylimääräistäkin aikaa musiikkiopetukseen, jos Jane voisi taivuttaa jonkun antamaan Rebekalle tunteja suuremmitta palkkioitta.
Hopeapurolta kuuluvat uutiset olivat ylipäänsä paremminkin toiveikkaita kuin hälyttäviä. Ann-serkun mies oli kuollut, ja Rebekan vanhin ja rakastetuin veli John oli mennyt leskeksi jääneen serkun luo oppiakseen hoitamaan maataloutta. Korvaukseksi vaivoistaan hän saisi hyvän alkeiskoulukasvatuksen. Kaikki Johnin pyrkimykset tähtäsivät siihen, että hänestä oli tuleva lääkäri ja Rebekka saisi hoitaa hänen talouttaan. Tämän unelman toteutuminen näytti nyt niin varmalta ja läheiseltä, että John jo saattoi kuvitella näkevänsä, kuinka hevonen kahlaa lumikinosten halki, kun hän, tohtori Randall, istuu reessä, lääkearkku jalkojensa välissä, matkalla huojentamaan jonkun sairaan kärsimyksiä, ja neiti Rebekka Randall istuu mustaan silkkiin pukeutuneena hänen vieressään.
Hanna solmi nyt hiuksensa nutturalle niskaan ja käytti hameita, jotka ylettyivät nilkkoihin saakka. Mark oli taittanut solisluunsa, mutta se näkyi jo paranevan erinomaisesti. Pikku Mira oli kasvamassa ihmeen kauniiksi tyttöseksi. Ja nykyisin huhuiltiin, että suunniteltu Temperancen ja Plumvillen välinen rata tulisi johdettavaksi kylän ohitse aivan Randallin talon läheisyydestä, joten maan arvo kohoaisi jonkinlaiseen hintaan, sen sijaan että se nykyisin oli melkein olematon. Rouva Randall kuitenkin kieltäytyi uskomasta perheen taloudellisen aseman paranemiseen. Hän tyytyi ahkerasti puuhailemaan aamusta iltaan vain hankkiakseen lapsilleen elämisen mahdollisuudet ja hänen kaikki toiveensa perustuivat yksinomaan lasten tulevaisuuteen eikä hänen omaan elämäänsä.