Kun Rebekka jälkeenpäin ajatteli paria lähintä Simpsonien juhlapäivän jälkeistä vuotta, hän saattoi muistaa vain eräitä virstanpatsaita ajan hiljaisen radan varrelta.
Ensimmäinen virstanpatsas oli joulupäivä. Aamu oli raikas ja huurteinen; puissa riippui välkkyvinä ripsuina pieniä jääpuikkoja. Simpsonien punainen lato loisti kuin hehkuva väritäplä valkoisessa maisemassa. Jo viikkokaudet ennen joulua Rebekka oli toimekkaasti askarrellut koettaessaan saada aikaan joululahjan Hopeapuron seitsenhenkisen perheen jokaiselle jäsenelle — työläs pyrkimys sellaiselle, jolla on käytettävänään tähän tarkoitukseen vain viisikymmentä senttiä, jotka nekin oli koottu uskomattomin ponnistuksin. Kuitenkin hänen yrityksensä oli vihdoin jotenkuten onnistunut, ja paria päivää ennen joulua hän saattoi lähettää postitse kallisarvoisen pakettinsa. Miranda Sawyer oli ostanut sisarentyttärelleen sievän puuhkan sekä harmaan kauluksen, joka oli mikäli mahdollista tyttöä vieläkin rumentavampi kuin hänen muut päällysvaatteensa. Jane täti sen sijaan oli ommellut hänelle mitä kauneimman vihreän kashmirleningin — sen vihreys oli leppeätä ja samalla heleätä kuin äsken puhjenneiden lehtien väri. Lisäksi tyttö oli saanut äidiltään kauniin irtokauluksen, rouva Cobbilta punaiset lapaset ja Emma Janelta nenäliinan.
Rebekka itse oli valmistanut tädeilleen hienosti ommellun teekannun peitteen, joka oli koristettu "M"-kirjaimella, sekä kauniin ruusukereunaisen neulatyynyn, omistettu "J":lle. Näin siis joulua olisi voinut pitää sangen onnistuneena, vaikkei sen enempää olisi tapahtunutkaan, — mutta jotakin sattui tapahtumaan.
Aamiaisen tienoissa kuului koputus ovelle, ja kun Rebekka meni avaamaan, kysyi ulkona seisova poika häneltä, asuiko neiti Rebekka Randall tässä talossa. Kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, jätti poika Rebekalle käärön, jonka tyttö otti vastaan kuin unessa ja vei mukanaan ruokasaliin.
"Siinä oli joululahja; sehän siinä täytyy olla", sanoi Rebekka ja katseli kääröä hämmästyneenä. "Mutta minä en osaa aavistaakaan, kuka sen on mahtanut lähettää."
"Sopiva keino asian selville saamiseen lienee paketin aukaiseminen", huomautti Miranda neiti.
Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä, ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha — pitkä rivi hienoja rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista joulua, toivottaa herra Aladdin."
"Eihän ihmeessä!" huudahtivat vanhat neidit ja nousivat kumpikin tuoliltaan. "Kuka sen on lähettänyt?"
"Herra Ladd", sanoi Rebekka hiljaa.
"Adam Ladd! Totisesti, sanon! Muistathan, kuinka Ellen Burnham kertoi hänen aikovan lähettää saippuatytölle joululahjan. Mutta en olisi uskonut hänen voivan pitää näin kauan mielessään sellaista asiaa", sanoi Jane. "Mitä siinä toisessa käärössä on?"