Siinä näkyi olevan sinisellä emaljisoljella kiinnitettävä hopeainen kaulanauha Emma Janelle. Tämä oli ilon kukkura — Aladdin muisti heidät molemmat! Samalla löytyi myös seuraavansisältöinen kirje:
"Rakas neiti Rebekka Rowena!
Käsitykseni joululahjasta on sellainen, että sen pitää olla kokonaan tarpeeton ja hyödytön. Olen aina huomannut, että ihmiset ovat pitäneet minun lahjoistani silloin, kun olen valinnut ne tämän periaatteen mukaisesti, ja sen vuoksi toivon, etten nyt ole valinnut väärin teille ja toverillenne. Teidän täytyy olla ystävällinen ja ripustaa kaulanauha yllenne tänä iltapäivänä, jotta saan nähdä sen teidän kaulassanne; ajan sinnepäin uudessa joulureessäni ja pyydän teitä kumpaakin mukaani pienelle ajelulle. Tätini on ihastunut teidän saippuaanne.
Vilpitön ystävänne
Adam Ladd."
"Hyvänen aika!" huudahti Jane täti. "Eikö hän olekin ystävällinen!
Lydia Burnham sanoo hänen pitävän kovasti lapsista. Syö nyt aamiaisesi,
Rebekka, ja kun sitten olemme pesseet astiat, niin saat juosta viemään
Emma Janelle hänen kaulanauhansa. Mikä sinua vaivaa, lapsi?"
Rebekan mielenliikutukset näyttivät yhä edelleen olevan ikään kuin sijoitetut vierekkäisiin aivolokeroihin, joista ne milloin hyvänsä saattoivat sekaantua toisiinsa. Tällä hetkellä, vaikka tytön ilo oli niin suuri, ettei sitä voinut sanoin ilmaista, vierähti silloin tällöin kyynel hänen poskilleen, ja voileipä tuntui olevan tukehduttamaisillaan hänet.
Herra Ladd saapui kuten oli luvannut ja tutustui täteihin viidessä minuutissa yhtä hyvin kuin jos olisi tuntenut heidät vuosikaudet. Tulennoksen lähellä istui Rebekka jakkarallaan hiljaisena ja ujona tuntien hienon ulkoasunsa sekä Miranda tädin läsnäolon niin painostavaksi, ettei voinut saada sanaakaan suustaan. Tämä oli hänen "kauniita päiviään." Onnellisuus, mielenliikutus, vihreä kashmirpuku ja korallikäätyjen kaunis hohde olivat tällä kertaa muuttaneet pienen ruskean peukaloisen värikkääksi paratiisilinnuksi, jota Adam Ladd katseli mieltyneenä. Sitten seurasi ajoretki, jonka kestäessä Rebekka jälleen tunsi sanojen tulvivan suuhunsa ja kielensä kannan laukeavan; ja niin vihdoin päättyi tämä ihana joulupäivä. Mutta monen monena yönä jälkeenpäin Rebekka levolle mennessään kätki rakkaan korallinauhansa pieluksen alle ja piteli siitä kiinni toisella kädellään ollakseen varma sen säilymisestä.
Toisena virstanpatsaana muistui hänen mieleensä päivä, jolloin Simpsonit muuttivat Riverborosta kiluineen ja kaluineen, silmäänpistävimpänä omaisuutenaan loistolamppu. Oli suloista tuntea lopullisesti vapautuvansa Heilurin vihatusta naapuruudesta, vaikka muuten näin monen leikkitoverin menetys yhdellä kertaa synnyttikin tyhjältä tuntuvan aukon Riverboron nuoren väen piirissä. Rebekan oli nyt pakko rakentaa ystävyyttä Robinsonien pikku pojun kanssa, joka sinä talvena oli ainoa sylilapsi koko kylässä.
Lähtönsä edellisenä iltana oli uskollinen Heiluri tehnyt vierailuretken kivitalon takaovelle, ja kun Rebekka oli aukaissut oven hänen koputuksestaan, änkytti poika juhlallisesti: "S-saanko minä o-olla s-sinun se-s-seurassasi, kun s-sinä kasvat su-s-s-suureksi?"
"Tietysti et", vastasi Rebekka ja kiskaisi oven kiinni melkeinpä liian pikaisesti varhaiskypsän ihailijansa nenän edessä.