Herra Simpson oli päässyt kotiin juuri parahiksi viedäkseen määräaikana vaimonsa ja lapsensa takaisin siihen kaupunkiin, jossa he olivat syntyneet ja joka ei suinkaan ottanut heitä avosylin vastaan. Riverboron viranomaiset valvoivat perheen muuttopuuhia, joita myös koko naapuristo tarkkasi eräänlaisen huolestuneisuuden vallassa; mutta kaiken valvonnan uhallakin hävisi Simpsonien mukana kirkosta tuoli, useita öljylamppuja sekä pieni kamiina, jotka herra Abner onnellisesti vaihtoi matkalla. Rebekka ja Emma Jane tunsivat mielensä katkeroituvan, kun he myöhemmin kuulivat, että erään kylän nuori ja kunnianhimoinen saarnaaja oli vaihtanut ikälopulla polkupyörällään kirkkoonsa komean loistolampun, maksamatta penniäkään väliä. Asian valopuolena kuitenkin kerrottiin, että kun Abner Simpson tämän kauppatoimen jälkeen ei saanut lohdutetuksi jälkeläisiään, niin hän hyppäsi polkupyöränsä satulaan ja ajoi tiehensä, eikä hänestä sitten kuultu mitään enää lohdullisen pitkään aikaan.
Tämä vuosi oli huomattava senkin vuoksi, että Rebekka sen kuluessa kasvaa rehotti kuin nuori pyökki. Hän ei näyttänyt kasvaneen tuumaakaan siitä lähtien, kun oli täyttänyt kymmenennen ikävuotensa, mutta nyt, kun hän kerran pääsi taas alkuun, kasvoi hän samalla tarmolla ja voimalla, millä hän suoritti kaiken muunkin, eikä Jane täti joutanut koko talvena paljon muuhun kuin ompelemaan jatkoksia tytön hameenliepeisiin ja hihansuihin.
Oli vielä muuan surullinen virstanpatsas, jota merkitsemään jäi pieni hauta värisevän raidan alla Hopeapurolla. Randallien perheen nuorin, Mira tyttönen, kuoli, ja Rebekka matkusti sen vuoksi kotiin parin viikon ajaksi. Tämä kotiintulo oli Rebekalle murheellinen. Miran kuolema, Johnin, hänen parhaan toverinsa, poissaolo, äidin surullisuus, pienen talon yksinäisyys ja siellä vallitseva tiukka säästäväisyys — kaikki nämä seikat tuntuivat painostavilta.
Hanna näytti Rebekan poissaollessa kehittyneen nuoreksi naiseksi. Hänen käyttäytymisensä oli ennenkin ollut vanhahtavaa ja kuivan järkevää, ei milloinkaan lapsekasta — mutta nyt Rebekasta tuntui kuin hän olisi jopa Jane tätiäkin vanhempi ja tasaantuneempi.
Rebekka kierteli katsomassa lapsuutensa kaikkia leikkipaikkoja ja tuttuja, salaisia olinsijoja. Siinä oli aukio, jossa "intiaanipiiput" kasvoivat; tässä rämeinen ala, jossa merikukka kasvoi suurimmaksi ja kirkkaimman siniseksi; tuossa kalliovaahtera, jossa hän oli keksinyt rastaanpesän; siinä pensaikko, jossa peltohiiri asusteli; tuosta sammaleisesta kannosta putkahtivat valkoiset hattusienet tavallisesti esiin kuin taikaiskulla.
Näinä yksinäisinä kävelyhetkinä Rebekan ajatukset palasivat alituisesti samaan asiaan: Hanna ei ollut tähän saakka milloinkaan saanut tilaisuutta vapautua jokapäiväisistä kotiaskareistaan ja huolistaan; Rebekka oli yksin nauttinut kaikki tätien tarjoamat edut. Kivitalossa eläminen ei suinkaan ollut ruusuilla tanssimista, mutta siellä oli kuitenkin monenmoisia mukavuuksia ja toisten lasten seuraa sekä tilaisuutta lukemiseen ja opiskeluun. Rebekka vuodatti useammin kuin kerran kyyneliä yksinäisyydessään, ennen kuin hän tunsi itsensä kyllin lujaksi kieltäytyäkseen kaikesta, mitä hän niin hartaasti oli itselleen toivonut. Sitten eräänä aamuna, kun hänen määräaikansa jo alkoi täyttyä, hän tarttui suoraan asiaan ja sanoi sisarelleen:
"Hanna, tämän lukukauden päätyttyä minä voin jäädä kotiin, ja sinä saat lähteä Riverboroon. Miranda täti on aina halunnutkin sinne juuri sinua, ja on vain oikein, että sinäkin saat osasi."
Hanna oli parsimassa sukkia. Hän pujotti langan neulansilmään ja katkaisi sen sopivanmittaiseksi, ennen kuin vastasi:
"Ei, Pekka; kiitoksia vain. Äiti ei tulisi aikoihin ilman minua, ja koulunkäynti on minulle vastenmielistä. Minä osaan lukea ja kirjoittaa ja laskea yhtä puhtaasti kuin kuka tahansa, ja sen kummempia taitoja en tarvitse. Mieluummin kuolisin kuin ansaitsisin leipäni opettamalla muiden vekaroita. Talvi kuluu nopeasti, sillä Will Melville on luvannut lainata minulle äitinsä ompelukoneen ja minä alan valmistella itselleni alushameita siitä valkoisesta musliinikankaasta, jonka Jane täti lähetti minulle. Ja tänne Temperanceen perustetaan nyt laulukuoro ja nuorten seura, niin että minulla tulee kyllä olemaan hauskuutta nyt, kun alan olla täysikäinen. Minäpä en aiokaan tuntea elämääni yksinäiseksi", sanoi Hanna ja punastui. "Minä pidän tästä kolkasta."
Rebekka huomasi sisarensa puhuvan tosissaan, mutta hänen punastumistaan tyttö ei voinut käsittää ennen kuin vuotta tai paria myöhemmin.